RISTO VAINION MEDIAPIIKKI pistää nokkansa asioihin, jotka se tuntee hyvin ja joihin sillä on jokin uusi näkökulma.

Tällaisia asioita ovat taiteessa varsinkin Schjerfbeck-tutkimus, kirjallisuudessa elämäkerrat ja valokuvauksessa erilaisten kameroiden ja kuvankäsittelyohjelmien käyttö.

Schjerfbeck-tutkimuksessa meillä on paljon puutteita johtuen pienen maan oloista. Meillä ei kannata julkaista tasokasta taiteentutkimusta pienen kielialueen tarpeisiin. Museoyleisömme ei ole tottunut modernismin pääteoksiin samalla tavoin kuin esimerkiksi Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa. Modernismissa tietä näyttäneen Ranskan taidetta käsittelevä kirjallisuus on pääkaupunkimme yliopistossa sullottu pieneen perähuoneeseen kuin ullakolle pölyttymään. Samassa opinahjossa kuvataidetta on hallinnut vain kaksi professoria, kun maailmalla vastaavissa laitoksissa saatta olla jopa 40 professoria. Jokainen voi ymmärtää, ettei tällaisissa oloissa voi syntyä tervettä eri näkökulmien välistä kilpailua. Ahtaista oloista kärsii myös esimerkiksi Ateneumin taidemuseon tutkijakirjasto. Sitä on ulkomaiselta asiantuntijataholta arvosteltu jo kauan sitten, mutta ilman uudisrakentamisen mahdollisuutta parannuksia siellä ei voida saada aikaan.

Kirjallisuudessa meitä vaivaa yhteiskunnallisen kritiikin puute. 1970-luvun taistolaisen agitaation johdosta vieläkin kuvitellaan, että yhteiskunnallisuus pakosta on negatiivista propagandaa. Ei tunneta tarpeeksi kansainvälistä kirjallisuutta edes modernismin alkutaipaleelta, 1800-luvulta, eli Zolaa, Dickensiä, Dostojevskia, Nietzscheä ja Ibseniä, jotta tällaisesta myytistä vapauduttaisiin.

Valopilkkuna näen meillä valokuvauksen saavutukset ja mahdollisuudet. Jo sääolomme tuo meille erinomaisen tilaisuuden tutkia valaistuksen ja värien vaihteluja, talviaika näyttää, kuinka kaikki pelkistyy yksinkertaisimmilleen. Taloudellinen vaurautemme takaa meille erinomaiset mahdollisuudet käyttää uutta digitaalitekniikkaa, ja internetin avulla voimme hyvin seurata valokuvauksen kansainvälisiä saavutuksia reaaliajassa. Hyvät kuvien käsittelyohjelmat ovat myös helposti ulottuvillamme. Valokuvaus ja kuvakäsittely tarjoavat jokamiehelle mahdollisuuden luoda itse taidetta. Se ei välttämättä ole taidetta suurella kirjaimella, mutta auttaa saamaan lähituntumaa luomistyöhön.

Kuulun ensimmäisiin suomalaisiin yksityishenkilöihin, jotka hankkivat VHS-nauhurit käyttöönsä 1970-luvun alussa. Nyt tarkoitukseni on pysyä kehityksen vauhdissa hyödyntämällä ne edut, joita saadaan laajakulmaisen teräväpiirtonäytön yhdistämisessä tietokoneeseen. Mielestäni elämme nyt samanlaista vaihetta kuin 1880- ja 1890-luvulla realismin ja symbolismin tullessa kuvaan. Teräväpiirto vastaa realismia ja naturalismia uudella tasolla, kuvankäsittelyn luomukset symbolismia mitä mielikuvitusrikkaimmilla tavoilla. Nämä kaksi suuntausta pystyvät nyt yhdistymään ennen näkemättömällä tavalla.

Suomalaisten taiteilijoiden pitäisi nyt seurata kehitystä ja ottaa tietokonetekniikka taiteentekemisensä paletiksi. Vanhakantaisesta ja pieneen tilaan rajoittuneesta telinemaalauksesta pitäisi päästä irti ja tehdä kollaaseja,joissa yhdistellään seinämaalausta, valokuvia, videoita, maataidetta, esinekoosteita ja installaatioita. Koska tällainen suurimittainen yhdistely vaatii varoja, aluksi pitänee turvautua mainostaiteen hyväksikäyttöön. Uusi taide on Troijan hevonen, jolla murretaan pintapuolisen kaupallisuuden yksinvalta.

Luovuudella on suuri tilaus aikanamme. Loppujen lopuksi luovuus jakaantuu aika tasaisesti ihmisten kesken, mutta sen täyteen kukkaan kehittäminen vaatii monen osatekijän onnellista yhdistämistä. On tärkeää tietää, että ns. suuret taiteilijat ovat useimmilta yksittäisiltä taidoiltaan samanlaisia kuin me muut, vain jokin erikoisominaisuus tai ominaisuuksien yhdistelmä saa heidät nousemaan muiden yläpuolelle.