Riitta Konttinen on väärässä!

Pidättäydyin pitkän aikaa arvostelemasta professori Riitta Konttista sen tähden, että hän oli avainasemassa suomalaisten naistaiteilijoiden tutkimuksessa ja taideopetuksessa Helsingin yliopisto professorina. Tein näin siksi, että minusta oli parempi, että edes joku meillä tutkii laajasti naistaiteilijoidemme tuotantoa, koska heitä on niin kauan syrjitty. Nyt kun hän on päätyönsä jo tehnyt ja väistymässä paikaltaan yliopistossa, on kuitenkin syytä avoimesti tarkastella suurimpia erehdyksiä, joihin hän tutkijana on sortunut. Rajoitun seuraavassa vain muutamiin asioihin, jotta kirjoituksestani ei tulisi liian pitkä. 

Riitta Konttisen saavuttama suuri merkitys akateemisessa maailmassa pohjautuu siihen, että hän tuli mukaan kuvaan 1970-luvulla eli kotimaisen kulttuurimme henkisen pysähtyneisyyden brezhneviläisenä aikana. Vasemmisto oli vallannut täysin kulttuurielämämme johtopaikat ja koska varsinkin naistaiteilijoiden tuotannon tutkimiseen ei tahtonut löytyä työmyyriä, Riitta Konttinen oli tähän rooliin omiaan. Hänen ystäväpiiriinsä kuului Riikka Stewen ja Otavan taideosastosta vastaava virkailija Liisa Steffa. Nämä muodostivat vuosien mittaan ”kolmen koplan”, joka jyräsi alleen Konttisen kilpailijat. Valitettavasti Konttinen on tasoltaan provinsiaalinen kyky ja hänen valtakautensa on käytännössä merkinnyt sitä, että taiteentutkimuksen on meillä ollut vaikea nousta kansainväliselle tasolle. Tuskin missään muussa läntisessä kulttuurivaltiossa Konttisen tapainen tutkija olisi noussut vastaavaan asemaan kuin meillä.  

Konttisen suurin erehdys on ollut se, että hän kauan syrji Helen Schjerfbeckiä, joka kuitenkin on puutteistaankin huolimatta kiistämättä suurin naistaiteilijamme ja toistaiseksi ainoa sellainen, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta. Kun Konttinen vihdoin monista toisarvoisista taiteilijoista innostuneesti kirjoitettuaan ryhtyi tekemään elämäkertaa Schjerfbeckistä, hän tunnusti vastahakoisuutensa tähän tehtävään. Hän myös rajasi pois tehtävistään taiteilijan teosten esteettisen arvioinnin. Tämä säästi häntä paljastamasta todellista mielipidettään taiteilijasta. Samasta syystä hänen ei tarvinnut korjata sitä entistä asennettaan tai pitäisikö sanoa pakkomiellettään, että ”totuus on enemmän kuin kauneus”. Vanhoillisena äärifeministinä Konttinen oli ilmeisesti sitä mieltä, että Schjerfbeck on saanut maassamme liikaa ´huomiota muiden naistaiteilijoiden kustannuksella ja että hän on elitistinen ja vanhojen uskonnollisten käsitysten raskauttama taiteilija.

Konttisen yksisilmäisyyttä tutkijana kuvaa hyvin se, että ryhdyttyään tutkimaan tätä kansainvälisesti merkittävää taiteilijaa hän jätti pois suurimmaksi osaksi Schjerfbeckin lukuisilla matkoillaan saamat kansainväliset vaikutteet, samoin kansainväliset tutkimukset hänen esikuvistaan. Täällä kotimaassakin hän rajoittui Schjerfbeckin tuotannosta esittelemään lähinnä samoja teoksia, joita provinsiaalisin silmälasein oli jo entuudestaan hyvin käsitelty. Eräitä suurimpia ja monipuolisimpia Schjerfbeck-kokoelmia hän ei vaivautunut edes katsastamaan.

On pakko kysyä, että onko Konttisen englannin taito huono, koska hänen kirjojensa lähdekirjallisuudesta löytyy ani harvoja englanninkielisiä kirjoja. Hänen roolinsa ”totuuden torvena” ontuu pahoin, koska hän ei näytä tuntevan sitä laajaa kansainvälistä kirjallisuutta, jota 1800-luvun realisteista on kirjoitettu. Hänen ns. raamatukseen tuntuu jääneen Gabriel Weisbergin tusinarealisteihin keskittyvä tutkimus, mutta esimerkiksi monen realismin isänä arvostaman Courbetin hän jättää Schjerfbeck-elämäkerrassaan yhden lyhyen maininnan varaan, vaikka Courbet epäilemättä merkitsi paljon sekä Schjerfbeckille että hänen kotimaiselle opettajalleen Adolf von Beckerille ja suurimmalle suomalaiselle esikuvalle naisteilijoista eli Fanny Churbergille. Manetin taiteen realistisin puoli jää Konttiselta torsomaisesti esitetyksi johtuen ehkä siitä, että hän ei vaivautunut hankkimaan käsiinsä Manetin retrospektiivisen näyttelyn luetteloa vuodelta 1983 (Pariisissa huhtikuusta elokuuhun, New Yorkissa syyskuusta marraskuuhun).  Ja kirjallisista merkkihahmoista Konttinen jätti suurimmat eli Flaubertin ja Zolan lapsipuolten asemaan, edellisen kokonaan mainitsematta. Konttiselle suuri sankari realismin saralla on Jules Bastien-Lepage, tuo Weisbergin idoli, joka arvostetuimpien nykytutkijoiden mielestä on ollut ylimainostettu suuruus.

Realismi ei ollut ollut Schjerfbeckille mikään pakkomielle, mikä näkyy merkityksestä, jonka hän antoi mm. Goyalle ja varsinkin Daumierille. Jälkimmäinen piti yhtenä suosikkihahmonaan fiktiivistä Don Quijotea, jonka hahmon Schjerfbeck näki pesiytyneen tammisaarelaiseen vuokraisäntäänsä Bäckmaniin. Schjerfbeck piti jonkinlaisena taiteellisena kuvaraamattunaan kirjaa Daumierista (ilmeisesti Erich Klossowswkin kirjoittamaa), mutta tätäkään opusta Konttinen ei tunne. Tuossa Klossowskin kirjassa on kuvattuna sekä monia taiteilijamme mainitsemia teoksia että sellaisia maalauksias, joissa näkyvät hyvin myös Helenen rakastamat valojuovat.

Schjerfbeck sisäisti ranskalaista 1800-luvun kulttuuria useilta parhaimmilta puoliltaan. Ei voi realistisesti ajatella hänen suosineen totuudellisuutta niin yksisilmäisesti kauneuden kustannuksella kuin Konttinen olettaa naisrealistiemme tehneen. Eivät ajan suuruudet kuten Flaubert kärkihahmonakaan niin tehnyt (hyvän lyhyen yhteenvedon Flaubertista saa esimerkiksi Tommi Melenderin kirjasta Kuka nauttii eniten (Savukeidas 2010), yhtä vähän Schjerfbeckin läheisin henkinen oppi-isä Dostojesvski, jonka tuotantoon hän tutustui varhain kuten toinen pohjoismainen modernismin mestari Edvard Munch. Dostojevskille totuus ja kauneus olivat yhtä tärkeitä asioita. 

Ihmiset, jotka arvostavat intuitiota ahtaan rajoittuneesti, voivat olla joko fundamentalistisia realisteja tai pakkomielteisiä kauneusfanaatikkoja. Konttinen kuuluu nähtävästi edelliseen ryhmään vasemmistolaisessa mielessä. Schjerfbeck ei kuulunut kumpaankaan, sillä hän ei halunnut olla Bastien-Lepagen taiteen ihailija, mutta arvosteli myös Oscar Wilden kauneusfanatismia. Vaikka Schjerfbeck arvosti suuresti intuitiota ja ensivaikutelmaa, hän ei jättäytynyt yksin niiden varaan. Tästä johtuvat hänen teostensa usein pitkät valmistumisprosessit. Jos hän olisi uskonut, että kaikki on hyvin jo ensi silmäyksellä, miksi hän olisi käyttänyt jonkun teoksen toiseen versioon kymmenenkin vuotta?

Yksinkertaisimpia käsityksiä intuitiosta on parhaiten kritisoinnut aikamme parhaisiin aivotutkijoihin lukeutuva Jeff Hawkins kirjassaan Älykkyys. Se ilmestyi 2004, suomennettuna 2005. Tuskin Konttinen ehti tähän tutkimukseen perehtyä ennen Schjerfbeck-elämäkertansa valmistumista 2004, niinpä se ilmestyi jo valmiiksi vanhentuneena. 

Vanhentunut on myös käsitys, että uskonnollisia käsityksiä omaava henkilö olisi auttamattomasti kalkkeutunut ja kehityskelvoton. Uskonnollisten ihmisten joukossa voi olla yhtä kehityskelpoisia ja lahjakkaita ihmisiä kuin muissakin ihmisryhmissä. Emme voi vähätellä heidän arvoaan esimerkiksi taideväen monenkirjavien persoonalisuuksien rinnalla, joiden joukossa on pahimman laadun alkoholisteja, narsisteja ja sadisteja ja puolisoitaan jatkuvasti pettäviä sovinisteja.

Uskovaisetkin voivat saada paljon hyvää aikaan kuten mm. Dostojevski, T.S.Eliot ja nykyään ranskalainen älykkö Michel Houellebecq. Samoin voi olla varsinkin siinä tapauksessa, että henkilö ei ole varsinaisesti uskovainen, mutta olematta kirkollinen tai kirkon jäsen kunnioittaa eräitä uskontoon kuuluvia parhaimpia ominaisuuksia. Naisystävistäni eniten kunnioittamani on tällainen humaani ja avarakatseinen ihminen. Arvostan häntä enemmän kuin useimpia tuntemiani loogikkoja. Ja teen niin, vaikka minua tuskin kukaan pitää uskonnollisena ihmisenä. Minulle ja naisystävälleni on yhteistä tietty tulkinta ortodoksisesta kolminaisuusopista. Sitä voisi verrata dostojevskiläiseen kolminaisuusmystiikkaan, mutta myös siihen nykyaikaiseen psykologiseen käsitykseen, että ihmisessä voi olla kolmenlaista persoonallisuustyyppiä toisiinsa sulautuneina. Tästä opista etenkin kristinuskon kohdalla puhuu vaikuttavalla tavalla Matti Hyrck kirjassa Saanko olla totta? (Gaudeamus 2011, s.191-205).

Uskon ja henkisyyden merkitystä on tieteen ja kehityshistorian valossa tarkastellut hyvin vakuuttavasti psykoanalyytiko ja tutkijapsykiatri George E.Vaillant kirjassaan Hengellisyyden evoluutio (Helsinki 2009). Puhe itsekkäistä geeneistä kehityksen veturina alkaa olla taakse jäävää aikaa, nyt ymmärretään yhä laajemmin, että ihmisestä on tullut ihminen pääasiassa yhteistyökynsä ja älykkyytensä ansiosta. Parhaimmillaan ne vetävät samoja vaunuja. Uskon tähän Harvardissa merkittävää projektia 35 vuotta vetänyttä monen nobelistin ystävää herkemmin kuin meikäläisen yliopiston muumiprofessori Konttista.

Riitta Konttinen ei ole ymmärtänyt lainkaan uskonnon suurta merkitystä Helene Schjerfbeckin elämässä. Tämä näkyy esimerkiksi hänen suhtautumisessaan Helenen ja hänen äitinsä yhteisiin käynteihin puolison ja isän haudalla Helsingin Hietalahdessa. Helenen äiti oli ehkä Konttisen tapaan yksisilmäinen järki-ihminen, joka ei arvostanut täysin miehensä tunnepuolta eikä pitänyt tytärtään täysipäisenä. Tästä huolimatta Helene nuoruudessaan tahtoi uskoa, että isän kuolema saisi äidin unohtamaan erimielisyydet ja suhtautumaan tämän muistoon sekä tyttäreensä kunnioituksella ja rakkaudella. Näin hän toivoi jokaisella matkalla hautausmaalle, mutta sai joka kerran pettyä. 

Mielenkiintoinen vastakohtaisuus suhteessa uskontoon ja feminismiin syntyy kahden Otavan julkaiseman samantapaisesti nimetyn kirjan välille. Ensimmäinen on tässä käsiteltävä Konttisen kirja, toinen menestyskirjailija Elizabeth Gilbertin kolme vuotta myöhempi OMAA TIETÄ ETSIMÄSSÄ (alkuperäiseltä nimeltään EAT,PRAY, LOVE). Jälkimmäinen ilmentää hyvin elämänmyönteistä suhtautumista erilaisiin asioihin ja ihmisiin, suvaitsevaisuutta parhaimmillaan, edellinen kertoo kirjailijasta, joka hyväksyy vain yhdenlaiset ihmiset, itsensä kaltaiset naiset, mutta ei pohjoismaisista naisistakaan enemmistöä.  

Huomautan tässä vielä kolmesta suuresta puutteesta Konttisen Schjerfbeck-tutkimuksessa. Ensinnäkään hän ei näe täysrenessanssin taiteilijoiden suurta merkitystä Helenelle, koska ei ole paneutunut tarpeeksi tämän matkoillaan museoissa näkemien teosten antamiin vaikutteisiin. Toiseksi Konttinen olettaa ilman muuta, että Helene ei käynyt Englannin vuosinaan Lontoossa, koska matkatositetta tästä käynnistä ei nähtävästi ole säästynyt eikä englannin kieltä taitamaton taiteilijan ystävätär Maria Wiik ole puhunut mitään kumppanusten yhteisestä matkasta Lontooseen. Ei noin tosikkomaisesti saisi pilkkuja viilailla, tiedämme hyvin etteivät paljon matkustelleet ystävättäret kertoneet erityisemmin kaikista tärkeimmistä matkoistaan, mutta siitä huolimatta Helene kertoi Lontoon käynnistään vaikka Maria ei. Toisin sanoen Helene saattoi siellä käydä jonkun muun kanssa, esimerkiksi Maria Stokesin. Schjerfbeckin omien sanojen lisäksi Lontoossa nähtävillä olleista teoksista monissa näkyy yhtymäkohtia Helenen taiteeseen ja olisi kummallista, jos hän ei olisi käynyt maan pääkaupungissa edes silloin kun hänen teoksiaan oli siellä näyttelyssä.

Kolmanneksi   ihmettelen kuinka epätarkka Konttinen on ollut Schjerfbeckin varhain lukemien merkkiteosten suhteen. Hän ei esimerkiksi huomio helsinkiläisen G.W.Edlundin kustannusliikkeen 1881 julkaisemaa Dostojevskin kirjaa Kränkning och förödmjukelse. Karri Kokko arvelee kirjassaan Kohtaamisia Helenen lukeneen Södergranin esikoiskokoelman Dikter, mutta Konttinen ei huomio tätä mahdollisuutta, vaikka ylivoimainen enemmistö niistä runoista, jotka hengeltään ovat yhdistettävissä Schjerfbeckin taiteeseen, sisältyy tähän kokoelmaan.

En tässä nyt vaivaudu enempää tutkimaan Konttisen tutkimusten heikkouksia, vaan jätän ne muiden tutkijoiden ruodittaviksi, jos pitävät sitä aiheellisena. Aika varmaan tekee oikeutta Schjerfbeckille ja ehkä jättää armeliaasti unholaan Konttisen tutkimusten pahimmat virheet.