Mestarisyndrooma: Veli Seppä, Johanna Oras, Oili Mäki jne.

Kun suuret huutokaupat synnytettiin Suomeen 1980-luvulla ja kun sittemmin syntyi internet ja Wikipedia, syntyi myös tarve palvoa suurina idoleina taiteilijoita, joilla ei ole luonnollista kykyä nousta suuruuteen. Yksi perussyy tähän oli suurten turistikeskusten suuresti kasvaneet vuokrat keskustojen parhailla paikoilla. Perinteisesti arvostetut taidekaupat joutuivat vaihtamaan omistajaa kuten esimerkiksi Bernheim Jeune Pariisin rue Matignolilla. Liikkeestä tuli turistirysä, jossa kuka tahansa saattoi järjestää näyttelynsä maksettuaan selvää rahaa noin 17 000 euroa nykyrahassa. Sen otti ponnahduslaudakseen mm. suomalainen latomaalari Juhani Palmu jonka teoksia kiertokauppias Reijo Oras oli saanut myytyä kovaan hintaan varakkaammissa pikkukaupungeissamme. Hän on koettanut soveltaa kauppiastaitojaan vaimonsa Johanna Oraksen kohdalla. Johanna kehuu pyrkivänsä täydellisen teoksen luomiseen ja hän mainostaa naistenlehdissä perhettään täydellisenä perheenä. Hänen taiteensa on kuitenkin täydellisen harrastelijamaista. Siitä saa hyvän käsityksen kun katsoo erinomaisen suuria kuvia Bukowskin online-palvelusta, johon otetaan teoksia, joita ei ole hyväsytty varsinaisiin huutokauppoihin. Oraksen vesiväri-asetelma vuodelta 2000 (35x43) aleni 2015 lähtöhinnastaan puoleen eli 200:aan euroon.

Pariisi oli perinteisesti modernin taiteen pääkaupunki. Pidettiin selvänä että jokaisen merkittävän taiteilijan piti esiintyä siellä ja saada tunnustusta. Syntyi epämääräisiä taiteilijoiden seuroja, jotka ilmeisesti maksusta tehtailivat kunniakirjoja nimettömille taiteilijoille. Tällaisia oli mm. Louvren taidemuseon kyljessä toimiva turistien lahjakauppa, josta esimerkiksi Johanna Oras sai kunniákirjansa. Ne olivat hänen uransa alussa hänelle tärkeät valtit esittää, mutta myöhemmin ne ovat jääneet pois kuvasta häveliäisyyssyistä. Eräällä sivustollaan hän kyllä painottaa Ranskan taiteilijaseuran tärkeyttä urallaan sanoen tuon 1890 syntyneen salongin olleen teoksilleen jo 16:ta kertaa merkittävä foorumi. Hän mainitsee tuon järjestön SNBA:n puheenjohtajiksi Etienne Audfrayn ja Francois Bellecin. Ovatko nämä olleet hänen suositelijoitaan järjestön vuotuisiin salonkeihin?

Minä en pidä tuota järjestöä enää nykyaikana mekittävänä tekijänä. Jos sillä ei ole ollut nimekkäämpiä taiteilijoita valittavana puheenjohtajikseen kuin Audfray ja Belloc, alamäki on ollut suuri. Huutokaupoissa edellisen vanhoillisen näköiset veistokset ovat jääneet lähes poikkeuksetta myymättä, jälkimmäiseltä on myyty eräs maalaus kooltaan 46 x56 sadalla eurolla. Nähdäänko vielä päivä, jolloin Johanna Oras nousee järjestön puheenjohtajaksi?!!

Oraksen markkinointipolitiikka on lähtenyt tukemaan kohutohtori Pauliina Laitinen-Littori. Hän väittää kirjassaan taidesijoituksista, että taiteilijan puolison itselleen monopolisoima taiteilijan tuotannon myynti on ihanteelllsin tapa sekä taiteilijan että asiakkaiden kannalta! Kaikkea muuta, sillä monopolit ja kartellit taiteen myynnissä johtavat vain pimeän rahan kaupan suosimiseen ja siihen, että teoksia voidaan tehtailla vaikka ulkomailla taiteilijan omakätisen tuotannon lisäksi. Pauliina Laitinen-Littori edustaa meillä puolivillaista palturitutkimusta. Hän tekee pitkälle meneviä johtopäätöksiä liian pienen aineiston pohjalta. Tästä ovat esimerkkinä kirjoitukset "vuoden kuumimmista nimistä" Taloustaito-lehdessä.

Ensimmäisiä tehokkaita tyhjänpuhujia meillä oli taiteilija Oili Mäki, josta Loka-Laitinen kirjoitti mainion kirjan Narrigalleria. Mäki sai itselleen perustettua oman museonsakin Tapiolaan, mutta nykyään hän on niin unohtunut suuruus, että hänen nimensä puuttuu suurimmasta taiteilijamatrikkelistamme vuodelta 2004. Siinä on 2837:n taiteilijan tiedot.

Kuinka pystymme näkemään todelliset henkilöt tyhjien puheiden takaa? Siihen on onneksi monta keinoa. Paras keino on tietysti laatutietoisuus. Kun rakastaa taidetta ja harrastaa sitä pidemmän aikaa, oppii näkemään minkälaisissa sommitteluissa ja väririnnasteluissa kukin taiteilija on parhaimmillaan lankeamatta rutiinimaiseen tehtailuun. Toinen keino on katsoa, onko taiteilija saanut hyviä arvosteluja näyttelyistään. Hyvänä oppaana tähän on Matti Vuolanteen Suomalaisen kuvaamataiteen lähdehakemisto vuodelta 1980. Siihen Vuolanne kokosi Ateneumin museon leikearkistosta nimet taiteilijoista, joiden näyttelyistä oli vähintään kaksi lehtiarvostelua. Vaikka Oili Mäki on tässä kirjassa mukana, hän ei tutkimuksieni mukaan ole saanut yhtään yhteisnäyttelyjen luetteloa mukaan ansiolistaansa. 

Hyvä apukeino taiteilijan kansainvälisestä arvostuksesta on myös kirja Citation Index Arts Humaniora (A&HCI). Siinä listataan tuhannen taidelehden artikkelit. Jos henkilö puuttuu listauksista, hän tuskin on kovin merkittävä tekijä. Tutkin aikoinani oliko Juhani Palmu päässyt kirjaan mukaan, koska hän kehui monilla kansainvälisillä näyttelyillään. En löytänyt miehen nimeä.

Myös internetistä löytyvä maksullinen tiedosto Artprice on hyvä apukeino tarkistaa, onko joku kuvantekijä saanut teoksiaan kaupaksi.Johanna Oraksen kohdalta löytyy yksi maiminta myynnissä olleesta teoksesta, mutta ei sen saavuttamaa hintaa eikä kuvaa siitä. Veli Sepältä ei löydy yhtään julkisesti myytyä teosta. Tuon miehen teoksia myytiin paljon joko pimeästi tai muuten yksityisesti ja niistä myynneistä on kirjoitettu Jouni Rannan kohukirja Vilpitön Mieli, 2017. Se kertoo Suomen kaikkien aikojen suurimmasta väärennösjutusta, jossa lempääläinen Veli Seppä tehtaili suurimman määrän väärennöksistä.

Maailmalla 40 vuotta väärennöksiä tehtaili Wolfgang Beltracchi. On huomattava, että omalla nimellään hän ei saanut teoksia myytyä ainakaan Artpricen tiedostojen perusteella. Ja kun vertailee esimerkiksi miehen tekemiä kopioita van Goghin kuuluisista teoksista, ne ovat huonoja, tahmaisia sanoisin. Niistä puuttuu se terävyys ja voima, mikä on van Goghille ominaista. Ne eivät ole ollenkaan samaa luokkaa kuin Schuffeneckerin kopio. Mutta Claude Schuffenecker ei omalla nimellään saanut hyvin myydyksi. Tämä on tavallista väärentäjien kohdalla.

Sisustuslehdet ja televison sisustusohjelmat ovat myös hyvänä apuna mietittäessä jonkun taiteilijan arvon kestävyyttä. Sisustustaiteilijoilla on usein hyvä maku eivätkä he sijoita ohjelmissaan koteihin teoksia, jotka riitelevät muun ympäristön kanssa, eivätkä lainaa ripustukseen teoksia, jotka ovat ylikalliita. Yhteensopivuus muun taiteen kanssa on tärkeä kriteeri taiteen arvottamisessa, sillä hyvä taide on henkisesti moniarvoista ja sopii yhteen monenlaisen taiteen kanssa, uuden ja vanhan. En ole nähnyt sisustusjutuissa tässä kirjoituksessa mainittuja toisarvoisia taiteilijoita.

Voidaanko ajatella, että joku nimetön taiteilija kuten Veli Seppä voisi tehdä taiteellisesti hyvän näköisiä kopioita mestarien teoksista?  Tosiasia on, että joidenkin taiteilijoiden teokset ovat helpommin kopioitavissa kuin toisten. Taiteen asiantuntijat pystyvät kyllä erottamaan väärennökset aidoista, vaikka tehtävä voi joskus olla vaikea. Otan tähän vain kaksi esimerkkiä todella vaikeista tapauksista.

Han van Meegerenistä tuli legenda, kun hän väärensi Vermeer van Delftin maalauksia ja asiantuntijat eivät huomanneet niitä väärennöksiksi. Han van Meegerenin piti todistaa asia toistamalla väärennöksiä valvonnassa. Tämä ainutlaatuinen tapaus johtui poikkeuksellisista syistä. Van Vermeer ei ollut saanut muodollista koulutusta eikä hänen taiteensa saanut alkuaikoina arvostusta pariin sataan vuoteen eikä sen ansiosta arvostettuja tutkijoita. Hän ei tehnyt teoksiaan varten luonnoksia kuten muut taiteilijat. Hän maalasi myös vähän, joten hänen teoksiaan on jäljellä vain 36 kpl. Se merkitsee, että tutkijoilla on ollut hyvin vähän aineistoa käytettävissään ja näistä puutteista johtuen on paljon tietämättömyyttä Vermeerin taiteen olemuksesta ja hänen tuotantonsa asiantuntijoiden hierarkkiasta.

Kun Veli Seppä väärensi Fernand Legeriä, tehtävä ei ollut vaikea, koska Leger on ollut yksi tuotteliaimpia taiteilijoita ja hänen maalauksistaan on saatavissa paljon huipputason kuvia ja alkuperäräistöitäkin saa halvalla. Suuresta tehtailusta johtuen Leger käytti usein hyvin yksinkertaista tekniikkaa. Hän myös maalasi pääteoksistaan loputtoman määrän eri versioita. Allekirjoittanutkin pystyisi nykyvälinein tuottamaan saman tasoisia väärennöksiä kuin Veli Seppä, jos vain viitsisi vaivautua ja pitäisi sitä mielekkäänä tehtävänä.

Toinen esimerkkini on oletettu väärennös Vincent van Goghin maalauksesta 15 auringonkukkaa, joka nykyään kuuluu Sompon taidemuseon kokoelmiin Japanissa. Oletetaan että se on Vincentin ystävän Claude Schuffeneckerin tekemä jäljennös. Epäilyä on perusteltu sillä, että Vincent ei maininnut kirjeenvaihdossaan puheena olevaa maalausta ja ihmetellään, miksi se muista versioista poiketen on niin samanlainen kuin aidoksi varmistettu esikuva Amsterdamin van Gogh-museossa. Epäilyttävältä tuntuu myös monen mielestä se, että nykyinen omistaja ei ole antanut tutkia maalausta.

Amsterdamin 14 auringonkukkaa oli alunperin Vincentin veljen lesken kokoelmassa. Tämä myi sen maaliskuussa 1894 Emile Schuffeneckerille, joka asui Pariisissa kuten Claudekin. Jälkimmäisellä oli siis hyvä tilaisuus tutkia ja kopioda taulu. Eri asia on, pystyikö hän todella siihen?

Olin alunperin sitä mieltä, että 15 auringonkukan maalaus on aito Vincentin teos. Kävin katsomassa sen esikuvana ollutta teosta Amsterdamissa ja minulla oli hyvät kuvat Japanissa nykyään olevasta teoksesta (Christie`s International Magazine, March-April 1987). Mielipidettäni vahvisti vielä 2001 julkaistu näyttelykirja Van Gogh and Gauguin. Siinä on lisää hyviä kuvia Tokion ja Amsterdamin teoksista ja nähdäkseni paras asiantuntemus. Ostin kirjan jo 2001.

Todellisuudessa lähin esikuva Tokion maalaukselle on Lontoon National Galleryn omistama taulu, jossa myös on viisitoista auringonkukkaa. Olisiko Schuffenecker nähnyt tämän teoksen? Siinä on signeeraus kukkamaljakossa, mikä puuttuu Tokion teokseta. Pöytä ja tausta on maalattu ohuemmin kuin kuin toisessa versiossa ja kukissa on voimakkaammat kontrastit, mutta tasoltaan kumpikin ovat samaa luokkaa.

Vuonna 2001 julkaistussa näyttelyteoksessa osoitetaan vakuuttavasti sivulla 240, että perustelut Tokion maalauksen epäaitoudesta eivät ole riittävät. Schuffeneckerillä ei ollut kykyä päästä van Goghin taiteen korkeimmalle tasolle, vaikka hän tunsi hyvin sekä Vincentin että Paul Gauguinin ja oli kirjeenvaihdossa kummankin kanssa. Auringonkukkia ei maalattu luonnon antamien mallien mukaan, vaan entisten maalausten pohjalta. Oli siten aivan luonnollista, että Vincent maalasi uuden version Lontoon maalauksen pohjalta. Ja hän ei siihen aikaan maininnut kirjeissä muistakaan aikaisemmista maalauksistaan eikä välirikkonsa takia halunnut esittää uusinta muunnelmaa Gauguinille.

Minä en usko, että lempääläisellä Veli Sepällä olisi mitään mahdollisuutta kopioida vaativmman tason mestariteoksia taidokkasti, ei Van Goghin auringonkukkia eikä esimerkiksi Helene Schjerfbeckin moderneimpia teoksia kuten maalausta Varjo Muurilla. En minäkään pystyisi siihen, vaiikka olen tutkinut tuota maalausta yli 20 vuotta ja vaikka uskon voivani  jäljitellä monia Fernanand Legerin töitä hyvin nykyisin apuvälinein.

Suffeneckerin oma taide ei ole hyvää ja sitä saa huutokaupoista pienillä hinnoilla. Meillä Suomessa on monia häntä parenpia ja edullisempia taiteilijoita, mm. hyvinkääläinen Hannu Lindholm. joka on tosihalpa taiteilija. Sen näkee kun katsoo häne aihettaan Pariisista (huuto.net) Se on verrattavissa Suffeneckerin Notre Dame-aiheeseen. Lindholmin teoksen lähtöhinta 2017 oli 95 euroa. Ja Suffeneckerin parhaimpiin kuuluva Etretat-näkymä 1888 ei yllä lähellekään meidän A.W. Finchin tasoa.

Kallein Veli Sepän tekemä kopio Legerin taulusta huudettiin Suomessa  2.2 miljoonalla eurolla. On uskomatonta että Sepän huonoin Leger-väärennös meni kalleimmalla hinnalla. Siinä on kysymys moninkertaisesta petoksesta, sillä itsemurhan sittemmin tehnyt huuotokauppaliikkeen toimitusjohtaja oli runoillut teokselle puoltolauseita. En ole löytänyt maalaukselle esikuva, joten väärennöksen huonous selittyy siitä, että Veli Seppä yritti kuvitella kuinka mestaritaiteilija loi teoksiaan. Ehkä Seppä ajatteli sen tapahtuneen alkoholin voimalla. Niin voi päätelllä mm. sommittelusta. Leger ei itse ryhmitellyt pallomuotoja teoksiinsa noin kaoottisella tavalla oli sitten selvin päin tai humalassa. Tulos on niin huono, että Artprice ei ole julkaissut kuvaa teoksesta luetteloissaan.  Monia kysymysmerkkejä nousee mieleen: Miksi teoksessa ei ole vuosilukua? Yleensä Legerin miljoonatauluissa on vuosiluku. Miksi ostaja on luottanut vain huutokauppiaan lausuntoihin? Onko huutokauppias valehdellut saaneensa tiedon Ruotsin Bukowskilta? Se ei olisi ihme, sillä valehtlua on tapahtunut aikaisemminkin saman miehen kohdalla.  Kun suomalaisessa Bukowskin liikkeessä oli aikoinaan väärennetty Gallen-Kallekan talvimaisema ja minä paljastin asian liikkeen toimitusjohtajalle, hän väitti kivenkovaan, että teos oli aito ja Aiwi Gallen-Kallela - Siren oli sen aidoksi todennut. Näin ei kuitenkaan ollut, mikä selvisi kun soitin Aiwille.

Johtuuko kuvan julkaisemattomuus teosesta siitä, että Legerin Sirkus-nimistä teosta ei todellisuudessa myyty Suomen huutokupassa, vaan toimitusjohtaja on antanut sen myynnistä väärän tiedon?

Mitään ihmeellistä taitoa ei siis ole väärennöksien tehtailussa, ainoa ihmeellinen asia on, jos tuollaisia teoksia myy maan seinät täyteen, kuten Jouni Ranta väittää tehneensä. Se vaatii sekä suurta valehtelun taitoa että tietoa siitä, missä pimeää rahaa liikkuu paljon. Missä sitä on, siellä väärennösten kaupittelu onnistuu helpoimmin, sillä kuitteja kaupoista ei välttämättä tehdä eikä aitoustodistustenkaan tarvitse olla aitoja ja hyvin laadittuja. Ostajat voivat käyttää teoksia kotiensa arvokkuuden kulisseiksi tai vakuutuspetoksissa. 

Voidaanko edes tehokkaasta tehtailusta puhua, kun Veli Seppä väärentää 30 vuoden aikana satakunta teosta. Sehän vastaa noin kolmea taulua vuodessa. Ei sillä "tehtailulla" täytetä edes pienen maan seiniä. Kaikki nuo tekeleet voisivat mahtua yhteen huoneistoon.

On myös lapsellista, kun asiantuntemattomat toimittajat väittävät lehdissä, että Veli Seppä olisi omalla nimellään voinut  luoda merkittävää taidetta. Hänen kykynsä eivät riitä omatoimiseen taiteeseen, eivät perinteisessä eivätkä vapaamuotoisessa mielessä. Esimerkiksi perinteisessä mielessä maailmassa on paljon tekijöitä, jotka osaavat maalata näennäisen hienoja realistisia teoksia esuimerkiksi Munsterhjelmin hengessä.  Tällaisia oli esimerkiksi Jarl Falckin teokset 1950-luvulla. Mm. taidekauppias Pentti Wähäjärvi yritti niitä tuoda markkinoille Munsterhjelmin korvikkeina, mutta siinä hän pilasi siten paljon omaa mainettaan.

Jos Jouni Rannan kertomukset  Veli Sepän teosten suuresta myyntimäärästä pitäisivät paikkansa, sillon moni Sepän väärennös on vielä paljastumatta ja niiden pimeä myynti on voinut olla todella suurta luokkaa.  Se taas merkitsee, että ylellisyystavaroiden verotusta pitäisi kiristää. Jos näin tapahtuisi, huutokauppojen myynti varmasti vähenisi, mikä puolestaan todennäköisesti merkitsisi, että ainakin toinen suurista huutokaupoista joutuisi lopettamaan toimensa. Onni onnettomuudessa olisi, että epäterve kilpailu huutokauppojen kesken loppuisi.

Yhteenvetona tästä väärennössopasta sanoisin, että sellaista soopaa ei pitäisi tarjoilla milloinkaan, vähiten itsenäisyytemme juhlavuotena. Me olemme pienenä kansana saaneet yllättävän paljon hyvää aikaan. Minä vihaan koko sydämestäi Veli Sepän, Jouni Rannan ja heidän kumppaniensa kaltaisia nilkkejä ja keskenkasvuisia ihmisiä, jotka hyökkäävät kuin hunnilauma kansankotimme kimppuun ja mustamaalaamaan kotiemme ja kokoelmiemme aarteita. He eivät ole olleet mukana rakentamassa mitään hyvää, mutta esiintyvät kuin hyvinä taiteilijoina ja kauppiaina ja tiedonantajina, jotka estävät tärkeitä asioita unohtumasta. He ovat kuin ne venäläiset imperialistit ja arabiterroristit, jotka luulevat että koko maailma kuuluu heille.

Hyvä kauppias ei valehtele asiakkaalle eikä yritä ylipuhua häntä. Hän ei yritä myydä sellaista, mitä taiteenharrastaja ei tarvitse, vaan kuuntelee tätä ja haluaa, että kotiaan sisustavat pariskunnat saavat jotain mieleistään uutta, mikä ei vähennä heidän varallisuuttaan eikä estä heitä kouluttamasta hyvin lapsiaan. Hyvä kauppias tarjoaa arvossaan kestäviä tai kasvavia teoksia, jotka on helppo realisoida, jos tulee tarvetta johonkin taidetta tärkeämpään. Väärennöksiä kauppaava riistää asiakkaita, vaikka myisi muita halvemmalla, sillä väärennös ei säilytä arvoaan, joka usein ei ole teoksen kehysten hintaa juuri suurempi.

Lisäys 13.2.2017:Täytyy muistaa, että ihmisessä voi olla suuria kykyjä sekä hyvään että pahaan. Näillä kyvyillä ei aina ole yhteyttä tosiinsa ja sellaisissa tapauksissa taustalla on yleensä mielentarveyden ongelma. Ihmisen aivot kehittyvät huippukuntoonsa vasta 30 vuoden iässä. Jos sitä ennen mielenterveyden sairaudet ovat saaneet yliotteen, ei ole varma että henkilö enää pystyy käyttämään järkeään hyvin ja sosiaalisesti. Hän jää tavallaan lapsen tasolle, joka ei tajua että oikeuksien taju ja velvollisuuksien taju kuuluvat yhteen. Tästä on esimerkkinä suomalaissyntyinen Lauri Love Englannista. Häntä pidetään mestarihakkerina, mutta hänelle ei ole kehittynyt sosiaalista vastuuntuntoa. Nyt häntä uhkaa luovutus Yhdysvaltoihin ja elinikäinen vankilatuomio. Hänestä on tehty tv-dokumentti, jossa hänet yritettään esittää marttyyrinä ja Davidina, joka taistelee Goljatia vastaan.  Se on samanlainen valhe, kuin se että väärennösten kauppias Jouni Ranta tai väärentäjä Veli Seppä yritetään pukea yhteiskunnan puolesta puhujiksi.

Ranta ja Seppä ovat miehiä ilman omatuntoa. Omatunto tarkoittaa sitä, että ihminen tietää sekä oikeutensa että velvollisuutensa.

Tämä kirjoitukseni perustuu pitkään kokemukseen taidekaupasta. Kaikki eivät haluua tällaista informaatiota julkisuuteen. Huomasin äskettäin että kirjoitukseni oli jollain konstilla saatu piilotetuksi hakulaitteiden tiedostoissa. Jos sieltä jotenkin löysikin sen, lukija ohjattiin toisen kirjoitukseni kohdalle (Lucanderin taide).

Lisäys 5.5.2017. Johanna Oraksesta haluaisin sanoa vielä sen, että minä en vihaa populistista taidetta, koska taide kuuluu kaikille.Tästä riippumatta myös arvostelun oikeus kuuluu kaikille.

On vaikea löytää Suomen tuotteliaimpen taiteilijoiden joukosta ketään vähemmän ansioitunutta taiteilijaa kuin Oras. Ehkä Arthur Heickell on yksi sellainen. OLavi Laine oli värikäs ja tuottelias taiteilija, joka jatkuvasti sai tyrmäävät arvostelut kaikilta kriitikoilta. Hän kuitenkin onnistui luomaan muutaman taiteellisesti merkittävän työn 1960-luvun alussa ja sai niitä arvomuseoon eli Riihimäen taidemuseoon, joka sai aikaiseksi myös hyvän taidekirjan tekijästä.

On yleensä niin, että tuotteliaimmat taiteilijat oppivat jotain uransa aikana. Oraksella on kieltämättä aikaa oppia vielä monia asioita.