Kyseenalainen teos Ateneumin Schjerfbeck-näyttelyssä 2012: Troijan Helena uudessa muodossa?

Kun nyt 2017 paraikaa oikeudessa tutkitaan Suomen laajinta taideväärennösten vyyhtiä ja juttuun on sekaantunut mm. kaksi arvostetuinta huutokauppaamme, lienee paikallaan hieman miettiä kuinka tähän on tultu. Onko kaikki kaupankäynti moraalisesti niin kyseenalaista, että taidemarkkinat eivät voi siitä merkittävästi poiketa? Eikö rehellisten ihmisten Suomi ole enää mikään muusta maailmasta erillinen lintukoto?

Koska olen toiminut sekä taidekauppiaana että taiteentutkijana vuosikymmeniä ja tuntenut molempien johtavien huutokauppojemme johtajat hyvin, sekä olen itse hyvässä maineessa ammatissani, voinen hieman rauhoitella tilannetta.

Meillä tilanne ei ole niin paha kuin suuremmisa maissa, joissa arvokkaimpien teosten hinta voi olla moninkertainen meidän korkealuokkaisiin teoksiin nähden. Tästä johtuen siellä rikollinen mielenkiinto taidetta kohtaan on paljon suurempaa. Taiteen avulla houkutus vakuutuspetoksiin ja rahanpesuun on merkittävämpää. Meillä on Euroopan useita sivistysvaltioita pienempi varakas keskiluokka, joka on kiinnostunut taiteesta. Vaikka huutokaupat tuovat meillekin suhteellisen paljon väärennöksiä markkinoille, ne ohjautuvat kiertokauppiaiden käsissä enemmän syrjäseuduille ja pois pääkaupunkiseudulta. Ja huutokaupoista on ainakin se etu, että niissä otetaan myytävistä teoksista hyvälaatuiset kuvat. Ne julkaistaan joko painetuissa myyntiluetteloissa tai internetin sivustoilla. Online-palveluissa näytetään sellaisia teoksia, joita ei oteta eniten huomiota saaviin arvohuutokaupan tilaisuuksiin. Vaikka tällaiset sivubisneksen teokset eivät ole huipputasoa, kuvat niistä ovat parasta huipputasoa. Sen ansiosta asiakkaat voivat kasvattaa taidetuntemustaan ja verrata hyvin eri tasoa olevia taiteilijoita keskenään.

Taidekauppamme nykytila on kyllä fiasko, mutta sen ei tarvitse jatkua sellaisena. Jos huutokauppojen toimintaa jotenkin säädellään tai luottamus niihin horjuu niin pahoin, että toinen niistä joutuu luopumaan leikistä, tästä voi olla hyviä seurauksia. Epäterveestä kilpalusta ehkä päästään ja huutokaupan edustajat voivat ottaa ammatimaisemman otteen työhönsä.

Suomalaisen huutokaupan ammattitaidon pohjanoteeraus oli, kun Hagelstamin huutokaupassa yritettiin 2004 myydä huono teos Hellehattuinen tyttö muka Helene Schjerfbeckin hyvän ajan työnä. Teos ei mennyt kaupaksi, mutta työtapaturma yritettiin myöhemmin peittää ujuttamalla teos mukaan Ateneumin suureen Schjerfbek-näyttelyn luettelon kuvajulkaisuksi. Näin teoksen ensi kerran Hagelstamin näytössä ja sanoin heti henkilökunnalle, että en uskonut sen aitouteen. Minulle vakuutettiin että teos tuli luotettavasta yksityiskokoelmasta Porista vanhalta rouvalta ja näyttelyluettelossa annettiin ymmärtää, että arvostettu Schjerfbeck-tuntijamme Leena Ahtola-Moorhouse oli kirjoittanut siitä ylistävän lausunnon sanoen tytön malliksi taiteilijan serkkua Esther Lupanderia ja ajankohdaksi parasta kautta eli 1880-lukua.

Puhuin asiasta professori Riitta Konttisen kanssa käytyäni Hagelstamin huutokaupan näytössä 2004. Konttinen oli samaa mieltä epäilyksistäni kuin minä ja etenkään teoksen ajoitusta 1880-lukuun hän ei hyväksynyt. H.Ahtela taas piti 1890-luvun alkua Schjerfbeckin epäonnistumisten aikana.

Olen tutkinut Schjerfbeckin taidetta kirjaa varten yli 20 vuotta enkä tuntenut Porin suunnalta ketään muuta arvostettua Schjerbeckin taiteen omistajaa kuin edesmenneen Maire Gullichsenin. Se että omistajana oli vanha rouva, ei ollut mikään tärkeä perustelu teoksen aitoudelle. Nainenhan saattoi olla vanha höppänä, jota oli petetty taidekaupoissa. Toki hän saattoi luulla että teos oli aito ja maalattu 1880-luvulla mallina taiteilijan lempimalli. Vaikka teos olisi alunperin ollut aito Schjerfbeck, se olisi voitu rikollisesti vaihtaa kopioon. En löytänyt H.Ahtelan tekemästä taiteilijan tuotantoluettelosta mitään sopivaa teosta,1880-luvulta, jonka kuvaus sopisi tähän Porista tulleeseen teokseen. Luettelon no. 127 puhuu pienestä tytöstä valkoisessa leningissä, mutta vuosiluku on 1884 ja maalauspaikka Pariisi. Tällaista mainintaa ei ole porilaisessa maalauksessa.

Kuka ihmeessä voi vilpittömästi kehua keskinkertaista, keskeneräistä ja tuntematonta teos mekittävimmän naistaiteilijamme huippukauden teokseksi? Ei siinä ole kysymys vilpittömästä uskosta hyvään taiteeseen, vaan tietoisesta petoksesta. Näin varsinkin jos kehuja olisi merkittävä Schjerfbeck-tutkija ja tärkeimmän museomme edustaja, mihin en kyllä usko ellei toisin todisteta.

Onko vahvin perustelu maalauksen aitoudelle se, että se on aikaisemmin liitetty Ahtelan 1953 Schjerfbeck-elämäkerran tuotantoluettelossa numeroon 297? Siinä omistajaksi mainitaan porilainen nainen nimeltä, mutta onko tämä nainen nykyään edes elossa ja oliko hän elossa vielä 2004? Miksi tämä luettelotieto muutettiin silloin niin helposti maalauksen ajoitukseksi 1880-luvulle? Johtuiko se siitä että vanhaa porilaista naista ei enää pidetty luotettavana tiedonlähteenä? Jos maalauksen signeeraukseen uskottaisiin, miksi teosta ei otettu mukaan Ateneumin suurnäyttelyn ripustukseen 2012, vaan se esitettiin luettelossa vain niin pienenä kuvana, että signeeraus ei näy?

Minusta signeeraus ei näyttänyt tyypilliseltä ja se pitäisi ehdottomasti tutkia ensin kunnolla. Helenen signeeratut työt ovat lähes aina näyttelytöitä. Miksi tämä porilaisen omistama teos ei ole ollut näyttelyissä koskaan fyysisesti mukana?Jos se ei tarkoissa materiatutkimuksissa osoittautuisi kokonaan väärennökseksi, vaan ainoastaan kasvojen kohdalta toisen tekijän luonnostelemaksi, herää silti monia kysymyksiä. Helene oli tunnettu siitä, että hän käytti tarkoin maalauskankaansa. Miksi hän olisi hylännyt tällaisen tavallisen koon kankaan ja kuka olisi ottanut sen käyttöönsä? Helenen "maalarisiskot" olivat myös niin hyvätasoisia maalareita, että he eivät olisi maalanneet huonosti lapsen kasvoja. Erityisesti silmät ovat poikkeuksellisen huonosti maalatut.

Schjerfbeck oli Academia Colarossin lahjakkaimpia oppilaita, joten hän kyllä osasi maalata lasten silmät hyvin, vaikka nämä olisivat olleet malleina levottomia. Suurten maalarien tavoin hän oli varhaiskypsä, joten koko Pariisin ajan hän kyllä osasi maalata kasvoja hyvin.Eikä hänellä ollut niin haasteellinen tehtävä kuin Leonardolla, kun tämä 24-vuotiaana maalasi Mona Lisan.

Helenen maalaritoverit, ns. maalarisiskot, olivat kaikki sen verran hyviä maalareita, että osasivat maalata hyvin lasten kasvoja, vaikka nämä olisivat malleina levottomia. Meillä on nykyään hyvät tiedot varhaisista naismaalareistamme kiitos professori Riitta Konttisen uranuurtavan työn. Lisää kuvia naismaalareidemme saavutuksista saa internetin monista kuvastoista. Mutta kun Pariisissa ja Bretagnessa maalasivat monen maan kansalaiset, porilaisen omistama teos voi olla jonkun vähän tunnetun tai unohdetun taiteilijan teos.

On perin harmillista, jos meillä ei riitä edes Konttisen tasoiset tutkijat suojaamaan heikoilta väärennöksiltä niiden ulkomaisuusasteen vuoksi tai jos parhaat tutkijamme joutuvat jonkun rikollisliigan pelottelemiksi. Silloin portit avautuvat todella suurelle väärennösten tulvalle, sillä pelkästään Tanskasta on saatavissa halvalla todella paljon  suhteellisen hyvää taidetta. Niihin voidaan vain vaihtaa taiteilijanimet.

Korostan sitä, että on erityisen tärkeää että Hagelstamilla myynnissä ollut ja porilaisen vanhan naisen omistama teos pystytään osoittamaan väärennökseksi. Silloin voidaan näyttää suurelle yleisölle, että ei aina ole niin, että väärennökset ovat kaikin osin heikkotasoisia ja halvaksi hinnoitettuja. Edellä mainitussa kiistanalaisessa teoksessa tausta on suhteellisen hyvin tehty ja teoksesta pyrittiin tekemään huutokaupan arvokas vetonumero, joka kuvattiin luettelon kannessa. Jos teos olisi saatu myytyä korkealla hinnalla ja mukaan Ateneumin näyttelyn ripustukseen 2012, silloin väärennösten salakuljetuksesta näkyville arvopaikoille olisi voinut tulla todellinen maan tapa. 

Ei ole mitään syytä hoilottaa Veli Sepän käsitystä, että hän täytti väärennöksillään Suomen kotien ja kokoelmien seinät. Se on kaukana totuudesta. Hänen satakunta tekelettään mahtuisivat yhteen huoneistoon enkä usko, että niitä juuri löytyy pääkaupunkiseudulta eikä ainakaan arvostetuimmista kokoelmista. En usko myöskään, että Ruotsin Bukowskin omistaja olisi ostanut todella väitetyn Fernard Legerin teoksen, joka on Veli Sepän maalaama, sillä kyseessä voi yhtä hyvin olla näennäismyynti huutokaupassa, jonka luonteesta omistaja on ollut täysin tietoinen.

On myös turha levittää hysteriaa, että kaikki taidekaupassa on petosta. Tällaista mustamaalausta esiintyy aika ajoin ja yksi esimerkki siitä on ollut entisen Kansan uutisten taidekriitikon Pirjo Hämäläinen-Forslundin uskomaton väite, että Helene Schjerfbeckin suurnäyttelyissä kävi vain taidekauppiaita. Tämä hölmöläinen ei nykyään enää toista tätä väitettään, että taidekauppiaita olisi maassamme yli 200 000.

Ei ole myöskään mitään syytä toistaa filosofi Nietzschen uskomusta, että taide on pyyteettömän toimen vastakohta, että se on vallantahdon kiihoke, epätoden korkeinta valtaa, joka korostaa maailmaa erehdyksenä ja että se tekee erehdyttämisen tahdosta korkeamman ihanteen. Nietzschehän toimi natsien yli-ihmisyyden puolestapuhujana ja hänestä tuli hullu kuten Hitleristäkin. Hänen ajatuksiaan märehtii vielä ranskalainen filosofi Gilles Deleuze, jota minä pidän henkisesti sairaana saivartelijana.

Nietzsche yksinkertaisti liikaa asioita Platonin tavoin. Platon luuli, että jokaisesta asiasta on vain yksi totuus, yksi oikea idea. On vain yksi oikea tuolin malli jne. Tämä on täyttä puppua. Samoin harhaa on luulo, että kaikkia ihmisiä ohjaa vain yksi päätavoite, esimerkiksi vallantahto. Ihmisiä on aina ollut erilaisia ja monenlaisia ja näin on myös taiteilijoiden ja taidekauppiaiden kohdalla. Minä olen tuntenut ainakin kolme suurlahjoittajaa ja tiedän, että heissä oli paljon aitoa hyvyyttä. Jos joku Pirjo Hämäläinen tai Veli Seppä ei ole tuntenut yhtäkään hyvää ihmistä, se on heidän ongelmansa, ei koko kansan ongelma.

Lisäys 20.7.2017

Olen nykyään yhä varmempi siitä että Hellehattuinen tyttö, jota on yritetty myydä huutokaupassa ja joka on otettu mukaan jopa Ateneumin Schjerfbeckin näyttelyn luetteloon 2012 ei ole Schjerfbeckin nimen arvoinen teos, vaan jonkun taitamattoman henkilön luomus keskeneräisestä muotokuvasta, jossa vain tausta on ehkä ollut Schjerfbecfkin tekemä. Kaikki muu on jäänyt täysin keskeneräiseksi syystä tai toisesta. 

Perustan vakaumukseni siihen, että kun tuota toisen henkilön viimeistelemää teosta tutkii kuvankäsittelyn menetelmin, näkee että se "hajoaa täysin käsissä" toisin kun aidot ja mestarien tekemät teokset. Tässä käsittelyssä tytän kasvoista tulee muodotonta puuroa, mössöä.

Aito taide perustuu tarkkaan havaintoon ja silmän ja käden yhteistoimintaan. Taiteilijan on hallittava valöörit ja värien ja vastavärien vuorovaikutus sekä ääriviivojen teko. Mestaritasolla se vaatii monen vuoden työn ihanneoloissa ja muiden taiteilijoiden työskentelyä tarkkailemalla. Ei sellainen taito löydy vuodessa jostain Oriveden piirustuskurssilta.

Kun siis hyvänlaatuisen kuvan Hellehattuisesta tytöstä laittaa kuvankäsittelyyn ja eri menetelmin vähentää sen valöörien yhtenäisyyttä ja pirstoo hienovaraisesti väritystä "pointillistiseksi" ja lopulta tekee kuvasta ns. musteluonnoksen, näkee missä teoksessa on riittävän hyvä rakenne, jotta se kestää tulikokeen. Kuten totesin, hyvien maalareiden kuten esimerkiksi Berthe Morisotin, Mary Cassattin, Renoirin, Schjerfbecfkin, Albert Ankerin ja Arvid Liljelundin muotokuvat tytöistä kestävät tämän kokeen, mutta harrastelijoiden työt eivät. Tämä on puolueeton tutkimusmenetelmä, joka perustuu siihen, että hyvä taiteilija pystyy kilpailemaan hyvän valokuvan kanssa. 

Minusta tämä tutkimusmenetelmä todistaa, että Hellehattuisen tytön muotokuva on tökerö väärennös kasvojen osalta. Schjerfbeck oli jo nuorena lahjakas taiteilija eikä mitenkään voida olettaa, että hän koskaan olisi tehnyt näin huonoa teosta, saati parhaimpaan aikaan 1880- luvulla, kuten huutokaupan luettelossa väitettiin.