Rakel Liehun romaani Helene Schjerfbeckistä

Olen lähes kymmenen vuotta odottanut, että joku asiantuntija tarttuisi Rakel Liehun Schjerfbeck-romaanin suuriin puutteisiin ja asiavirheisiin. Koska näin ei ole tapahtunut, tuo tekele on valitettavasti jatkuvasti suosituin kirja johtavasta modernististamme. Tämän vuoksi minun on nyt suorapuheisesti ryhdyttävä arvostelutyöhön. sillä on suuri häpeä että taiteilija ei saa ansaitsemaansa tunnustusta edes kotimaassaan. Tähän asiantilaan ei tietenkään Liehu yksin ole syypää, sillä hänen romaaninsa on kaupallisen kustannuspolitiikan luomus suuren yleisön tarpeita varten. Silti se on tässä kaupallisuudessaankin surkeasti epäonnistunut. Kun Helsingin Sanomat julkaisi perusteellisen analuyysin Finlandia-palkinnon saajista 30 vuoden aikana (3.12.2013), sen tiedot vosoittavat selvästi ettei Liehusta ollut palkinnon voittajaksi.

Schjerfbeck on sen luokan taiteilija, että hänen arvonsa ymmärtämiseen tarvitaan ensinnäkin kattava perustyö hänen saamistaan vaikutteista varustettuna korkean luokan kuvituksella ja runsailla osasuurennoksilla hänen omista teoksistaan sekä vertailuteoksista. Olen itse tehnyt yli 20 vuotta kestäneen tutkimuksen hänen näkemästään vanhasta ja modernista taiteesta, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta liittää siihen kuvitusta. Täten oma tutkimnukseni jäi torsoksi, eikä se ole voinut saada suurta lukijakuntaa. Kun vastaavaa työtä ei kukaan muu ole meillä tehnyt, tietenkään kukaan ulkomainen asiantuntijakaan ei ole voinut omistautua asialle yhtä suurella antaumuksella kuin allekirjoittanut. Siksi ei ole voitu korjata sitä helposti syntyvää ennakkoluuloa, että Schjerfbeck olisi ollut vain yksi lukemattomista Cezannen ja muiden ranskalaisten taiteilijoiden jäljittelijöistä.

Liehu on täysin sopimaton valinta Schjerfbeck-romaanin laatijaksi, sillä hänen ominaislaatunsa viittaa aivan eri suuntaan kuin parhaan modernistimme. Liehu on vanhanmallinen perheenäiti joka on ollut pappismiehen henkisissä' valjaissa n. 46 vuotta. Pohjanmaalaisen körttiläisapapin vaimo saattoi aloittaa harmittoman kirjallien työnsä eli runoilun vasta 35 vuotiaana. Hän ei ole oppinut jo nuorena ajattelemaan itsenäisesti kuten taiteellisena ihmelapsena pidetty Schjerfbeck. Hän ei elänyt nuoruudessa kymmentä vuotta modernismin pääkaupungissa Pariisissa eikä tutustunut laajasti maailman taidekeskuksiin. Pariisin merkityksen tajuaminen vaatisi hyvää tutustumnista tuohon innoittavaan metropoliin, mutta Rakel Liehu on tutustunut siihen lähinnä tyttärensä kertomuksien perusteella. Allekirjoittanut on käynyt Pariisissa yli 40 kertaa ja havainnut helposti Liehun romaanin puutteet. Liehu jopa valehtelee väittäessään tehneensä kunnon tutkimustyötä kymmenisen vuotta.  Se ei pidä kirjastojen asiakirjojen perusteella paikkaansa, sillä Helsingissä hän on tutustunut kirjeenvaihdon lähteisiin korkeintaan parisen vuotta, suurin ja tärkein lähde eli Åbo Academin kirjasto on kokonaan käyttämättä. Hän ei edes ole turvautunut muiden tutkijoiden tietämykseen kuten esimerkiksi Riitta Konttisen kirjaan Oma tie, jossa annetaan tähän mennessä luotettavin katsaus Schjerfbeckin kirjeenvaihtoon.

Väriopillisesti Liehulla on myös yksi paha rajoitus. Körttiläisen rovastin puolisona hän on tottunut välttämään punaista väriä, mutta tuo väri oli keskeisessä roolissa Schjerfbeckin rohkeimmissa ja moderneimmissa teoksissa. Helenellä oli hyvä tilaisuus nähdä matkoillaan parhaiden punaisen värin käyttäjien teoksia renessanssista alkaen.

Aloitan Liehun romaanin arvion esittelemällä eräitä Liehun mielenkiintoisimpia huomioita, jotka nähdäkseni keskittyvät kirjan loppuosaan eli sen viimeistelyvaiheisiin. Sitten käsittelen hieman laajemmin niitä puutteita, joita esiintyy romaanin alkuosassa.

Sivulla 374 kerrotaan säveltäjä ja maalari Erkki Melartinin omistaneen pianosävellyksiä Helenelle (Hiljainen metsä, Hämärä joen rannalla, Legenda III korkeuksissa). Voisi helposti kuvitella niiden syntyneen sellaisten Schjerfbeckin maalausten kuin Altaan reunalla 1884 ja Raaseporin joen 1890 pohjalla. Pari sivua myöhemmin todetaan, että taiteilijan veli Magnus ei kutsunut Heleneä tyttärensä Hannan häihin. Se tuntuu erikoiselta, sillä tähän mennessä julkaistujen tekstien valossa Schjerfbeckillä oli hyvät suhteet ainakin Hannaan ja useimmiten myös hänen isäänsä. Hanna Schjerfbeck (yksi noin tusinasta nimikirjaimin HS maalanneista taiteilijoista) opiskeli taidetta Pariisissa tätinsä kehoituksesta ja julkaisi 1949 miehensä Eilif Appelbergin kanssa elämänkerran Schjerfbeckistä.

Sivulla 384 Liehu yhdistää luonteenpiirteiltä Schjerfbeckin norjalaisen lääkärin Kristian Feyer Andvordin Dostojevskin fiktiiviseen romaanihahmoon pappismunkki Zosimaan. Niin teki taiteilija itsekin, mutta Liehu lisää lääkärin seurustelleen maansa pääkaupungin radikaalien taiteilijoiden kanssa ja tunteneen siten Edvard Munchinkin. Näiden periaatteet olivat täysin vastakkaiset Dostojevskin Zosiman periaatteille. Andvord ei ollut kristititty eikä Liehun mukaan ymmärtänyt taidetta, saati että olisi sitoutunut radikaalien mielipiteisiin. Erikoisuuksien yhdistelmä tämä mies myös siinä suhteessa että ihastui Schjerfbeckiin ja muhinoi hänen kanssaan kuutena kesänä avioliitostaan välittämättä. Vai olisiko niin, että Helene kuvitteli suhteesta enemmän kuin mitä se todellisuudessa oli?

Tavalla tai toisella vapaamieliset miehet tuntuvat kiinnostaneen Heleneä. Hän esimerkiksi puhui "kapealanteisesta Don Juanista", nuoresta näyttelijä Matti Kiianlinnasta. Helene ja Matti ymmärsivät toisiaan ja keskustelivat 1926 professori Riitta Konttisen mukaan mm. Platonista, Goethesta, Dostojevskista ja Nietzschestä. Liehun mukaan Kiianlinnassa yhdistyivät  mies, nainen ja lapsi, eikä Schjerfbeck ollut tavannut häntä vapaampaa ihmistä (s. 396).

Liehu kertoo Helenen inhonneen Pariisissa asuessaan kuolinnaamioita kuvanveistäjä Walter Runebergin ateljeessa. Niitä kuulemma riippui aivan Helenen vuoteen yläpuolella, eikä Helene tiennyt mitään perverssimpää (s. 396). Hyvin erikoista tämäkin, sillä kansallisrunoilija Runebergin poika oli niin vánhoillinen, että vain muutaman piirun modernimpi Albert Edelfeltinkin (kiiltokuvasovinnaisuuden esikuva) häntä väheksyi. Ja ei yleensä ollut tapana päästää naisia asumaan miesten ateljeissa, joissa vapaamieliset miespuoliset taiteilijat usein viettivät iltojaan. Konttinen ei kerrokaan tällaisista asumisjärjestelyistä Helenen kohdalla, sitä paitsi tämä oli äitinsä ystävän Lina Runebergin hoteissa Pariisissa. Jos asiassa silti on perää, hykerryttävää olisi liittää Helenen nuoruuden kokemukset kuolinnaamioista hänen viimeisiin omakuviinsa!

Hyvin mielenkiintoisia ovat kuvailut Schjerfbeckin omakuvasta vuodelta 1912 (s. 430-433). Sehän on hänen kommentoiduimpia teoksiaan, mutta en ole aikaisemmin lukenut siitä mitään vastaavaa. Liehun Helene pitää teostaan jonkinlaisena kuutamoyön omistuksena "onnettomille, rikollisille, murhaajille, juomareille, varkaille ja huonoille naisille, polttoitsemurhan tekijöille." Minä en onnistu näkemään mainittuja tyyppejä teoksen takapiruina, en edes kuutamohulluutta sen sytykkeenä. Erivärisistä silmistä huolimatta maalaus on tavallista esteettisempi luomus verrattuna useimpiin ajankohdan omakuviin. Se kertoo siitä estetismin palvonnasta, johon Schjerfbeck kyllästyi luettuaan Oscar Wilden romaanin Dorian Grayn muotokuva ja nähtyään Maria Laurencinin taidetta.

Huomionarvoisena pidän sitä asemaa, jonka Liehun Helene antaa kuolemalle. Vanhassa estetiikassa rumuus ja kuolema olivat tabuja, ja vielä nykyään moni pitää Schjerfbeckin kärsimykseen ja kuolemaan liittyvää symboliikka joko liian raskaana aiheena tai jopa degeneroituneena aineistona. Monille, kuten minullekin ensilukemalta, on liioiteltua väittää kuoleman asuvan jo lapsen kasvoissa tai kirjoittaa innoittuneesti naisen hyvin eroottisesta kuolemasta. Onko muka kiinnostava nainen, "joka rakastelee kuolemansa kanssa, poissaolevana?" Poissaolevana tai ei, eikö se ole yhtäkaikki perverssiä?

Kun tarkemmin ajattelee, kuoleman teema on toki tärkeä. Sen huomioi hyvin myös Schjerfbeckin oppilas Hugo Simberg, jonka tunnettu maalaus Kuoleman puutarha on kelpuutettu mm. kuvittamaan Baudelairen Pahan kukkien erästä uutta ranskalaista loistopainosta. Ja naistaiteilijoista aihetta ovat hyvin käsitelleet mm. Käthe Kollwitz ja Frida Kahlo, joihin kumpaankin Schjerfbeckiä on verrattu. Kahlon kuolema-mystiikasta suuremmoisen esityksen tarjoaa näyttelykirja Frida Kahlo 1907.2007. Schjerfbeckin suurimmista esikuvista etenkin Goya kuvasi kuolemaa mieleenpainuvalla ja kaunistelemattomalla tavalla.

Ottaen huomioon Rakel Liehun kaunokirjallisen lahjakkuuden ja sen ajan, jonka hän väittää kuluneen kirjansa tekemiseen, tulos on kuitenkin pettymys - ainakin elämänkertoja rakastavalle lukijalle. Kymmenessä vuodessa pitäisi saada romaanin henkilögalleria paremmin hahmoteltua ja kirjallinen ilmaisu ja asiasisältö hitsattua saumattomasti yhteen. Nyt Liehulla tekstit ovat kuin irrallisia palasia, jotka Liehu puurouttaa yhteen ilman taidokkaita kohokohtia tekstin edetessä.  En ole viihdekirjallisuuden vastustaja, mutta mielestäni viihdekirjailijan pitäisi valita itselleen paremmin sopiva kohde kevyeen jutusteluun kuin Schjerfbeckin elämä. Liehulle olisi ollut parempi kirjoittaa romaani jostain sellaisesta naistaiteilijasta kuin Greta Hällfors-Sipilä, Tove Jansson, Elvi Maarni, Alice Kaira tai Miina Äkkijyrkkä. Minä uskon, että parhaiten hänen tyylilleen olisi ollut kirjoittaa taiteilijaromaani kaupallisesta tusinamaalati Johanna Oraksesta vaikka nimelä "Ikuinen mysteeri".

 Mielenkiintoisimmin luonnehdittu henkilö, taidekauppias Gösta Stenman, on lähes suoraan kopioitu yhdestä lähteestä, Eino Krohnin kirjasta, lähdettä mainitsematta. Ja jos nyt ollaan jälkiviisaita, tämäkin lähde on ollut riittämätön kun vertaa sen tietoja 2009 ilmestyneeseen Camilla Hjelmin ansiokkaaseen tutkimukseen Modernismens förespråkare - Gösta Stenman och hans konstsalong.

Schjerfbeckin pitkäaikaisimmasta ystävästä maalari ja kirjailija Helena Westermarckista ei saa paljonkaan käsitystä, vaikka hänestä löytyisi hyvää materiaalia, mm. omaelämäkerta Mina levnadsminnen. Toinen läheinen "maalarisisko" Maria Wiik jää myös varjokuvaksi. Naishenkilöistä elävin lienee Venny Soldan Brofeldt, ilmeisesti Riitta Konttisen kirjoittaman inspiroituneen elämänkerran ansiosta. Huonoiten on kuvattu Schjerfbeckin äiti Olga.

Liehu juoksuttaa kyllä hengästyttävällä tavalla eteemme monia henkilöitä, mutta tavallisesti nämä jäävät esittelyiltään minimaalisiksi. Joukossa on ministereitä, lähettiläitä, prinsessoita, kai joku kuningaskin, sekä lukematon määrä akateemisesti ansioituneita kansalaisia taiteilijanimistä puhumattakaan. Taktiikkana tuntuu olevan se, että nimilistojen aukkoihin liitetään loisteliaita kielellisiä lurituksia kuin kuninkaallisten tai oppineiden asuihin ansiomerkkejä tai jalokiviä. Upeata, mutta puuttuuko ulkonaisen komeuden pinnan alta asiasisältö?

Täytyy myöntää, että kaikista romaanin henkilöistä ei ole ollut helppo löytää aineistoa. Tällaisia ovat ennen muuta Schjerfbeckin ex-kihlattu, englantilainen taiteilija, jonka oikeasta nimestäkään ei ole tietoa. Prahalaisesta taiteilijasta Zdenka Braunerovásta ei löydy englanninkielistä tekstiä, mutta ranskaksi olisi ollut saatavissa hänen kirjeenvaihtoaan Paul Claudelin kanssa, mutta tämä aineisto ei sisälly Liehun lähdekirjallisuuteen. Stokesin taiteilijapariskunnasta Mariannesta ja Adrianista toki olisi löytynyt englanninkielistä tietoa, mutta ruotsalaisesta Otto Hagborgista ei taida löytyä millään kielellä laajempia esittelyjä. Kiitettävää työtä Liehu on tehnyt kyllä kerätessään tietoa Gausdalin parantolan norjalaisesta lääkäristä Kristian Andvordista, jota Schjerfbeck piti eräänlaisena henkisenä isänään verraten tätä Dostojevskin pappismunkki Zosimaan.

Taiteilijan vapauteen kuuluu, että hän voi yhdistellä eri ihmisten ominaisuuksia fiktiivisiksi, mutta silti teoksen kokonaisuuden kannalta uskottaviksi persooniksi. Tämä sopii erinomaisesti Schjerfbeck-romaaniin. Andvord-Zosiman lisäksi varsinkin ex-kihlatusta ja Braunerovásta olisi ehkä saanut hienoja henkilökoosteita. Edelliseen olisi voinut yhdistää piirteitä Schjerfbeckin mielikirjailijoiden henkilöistä (kuten Baudelairen Samuel Cramerista) ja Helenen tuntemista tosielämän "dandyistä". Jälkimmäisen kuvaan liittyisi luontevasti vaikkapa englantilainen taiteilija Gwen John, joka Braunerován tavoin oli Rodinin ystävätär ja lisäksi rakasti Meudonia kuten Helene ja maalasi samaan tapaan kuin meidän maalarimme.

Liehu käyttää siis yhtenä keskeisenä henkilöhahmona kirjassaan Zdenka Braunerováa, mutta miksi? Maalarina tämä oli ruskeanpuhuva keskinkertaisuus, ei edes naisen suhde Rodiniin ollut ilmeisesti kovinkaan merkittävä ja syvälle luotaava päätellen vaikkapa siitä, että Ruth Butler ei laajassa Rodin-kirjassaan vuodelta 1993 mainitse lainkaan Braunerováa, mutta esimerkiksi Gwen Johnin usein. Schjerfbeck toki maalasi muotokuvan prahalaisesta taiteilijasta, minkä hän saattoi tehdä vuosina 1881 tai 1886-90 mallin perusteella. Maalaus saattoi myös perustua valokuvaan, joka tapauksessa se ei olennaisesti poikkea sellaisesta, eikä ole taiteellisesti merkittävä. Schjerfbeckin kirjeenvaihdosta ei Riitta Konttisen tutkimusten perusteella löydy merkkejä Braunerovastá.

Braunerová ei ollut maalarina niin merkittävä kuin graafikkona. Hän seurusteli tärkeiden kulttuuripersoonien kanssa, joihin lukeutuivat Paul Claudelin lisäksi mm. Frantisek Kozik, mutta nämä yhteydet ajoittuvat pääasiassa 1900-luvulle ja ilman keskinäistä kirjeenvaihtoa Braunerovan kanssa Helene tuskin oli tietoinen niistä.

Mikäli Liehu olisi ponnistellut kirjansa työstämisessä puoleksikaan niin kuan kuin väittää, hän olisi hyvin voinut elävöittää sen henkilögalleriaa vaikkapa käsialatutkimuksen avulla. Helsingin yliopiston kirjastosta hän olisi saanut siihen melko paljon aineistoa, tosin hänen olisi pitänyt lisäksi matkustaa mm. Tukholmaan tutkimaan Stenmanin arkistoja. Stenmanin käsialanäytteiden lisäksi tutkittavaa löytyisi myös taiteilijoiden hänestä tekemistä piirroksista, koska Schjerfbeck itse ei tehnyt muotokuvia tärkeästä tukijastaan. Esimerkiksi Viljo Kojo antaa vuonna 1923 aivan toisenlaisen kuvan tästä kuin Liehu. Hän ei esitä taidekauppiasta renessanssiruhtinaana, vaan tavallisen suomalaisen kyläkauppiaan tuntuisena.

Schjerfbeckin äidin ja eräiden lähipiirin jäsenten huono edustus  Liehun romaanissa kummastuttaa. Äiti oli mitä merkittävin tekijä sekä tyttären kehityksessä että hänen itsetuntonsa lannistamisessa. Toisaalta äidin ystävät olivat Helenen alkutaipaleen parhaita tukijoita, toisaalta äidin alituiset moitteet ja Helenen taiteilijauran väheksyntä uhkasivat kokonaan lamauttaa tämän luovan toiminnan. Vastareaktiona äitinsä dominoivalle suhtautumiselle Helene omaksui uskonnollisuuden, joka korosti patriarkaalisia arvoja. Tämä ei voinut olla näkymättä hänen suhteessaan taiteeseen, jossa näkyy saksalaisten idealistien käsitys taiteilijoista jumalan luomistyön välikappaleina.

Koska kyseessä on taiteilijaromaani, olettaisi siinä puhuttavan tavallista enemmän taideteoksista ja -elämyksistä. Verrattuna moniin ulkomaisiin taiteilijaromaaneihin ja elämänkertoihin Liehun romaani on esteettiseltä anniltaan kuin nykyaikaista pikaruokaa, kaukana ranskalaistyylisestä nautiskelusta. Laskin kerran, että sen sivuilla 80 prosentissa ei puhuttu taideteoksista, vaan muista asioista. Kesäinen lyhyt tutkimukseni koski vain erästä sadan sivun jaksoa, mutta jotain sekin kertoo tästä taiteilijaromaanista. Romaanin taidehistoriallinen keveys pisti mm. Riitta Konttisen silmään. Tämä naistaiteilijoitamme eniten tutkinut professori totesi Iltasanomien haastattelussa 28.9.2004: "Romaanikirjailijana Liehu poimii sellaiset asiat, jotka häntä koskettavat ja liikuttavat. Ne eivät välttämättä ole sellaisia asioita, jotka olisivat mahdollisia tuon ajan käyttäytymisen, tapojen ja elämysmaailman mukaan".

Taiteen lisäksi kirjallisuus oli Schjerfbeckin elämän tärkeimpiä elementtejä. Loppujen lopuksi hän käytti enemmän aikaa kirjojen lukemiseen kuin maalaamiseen. Käyttääkseni professori Riitta Konttisen hieman kärjekkäältä tuntuvaa ilmaisua, Schjerfbeck luki niin paljon, että jos joku nykyään yrittäisi seurata hänen esimerkkiään, se olisi "hullun hommaa". Konttisen mukaan taiteilijamme mainitsi kirjeissään yli 70 kirjailijaa, Ahtelan elämänkerrassa heistä on mainittu noin puolet. Liehu mainitsee myös monia kirjailijoita, mutta useimmiten vain nimeltä ja kerran. Jos tarkastelemme niitä ranskalaisia kirjailijoita, jotka Helenelle olivat rakkaimmat, niistä toistamiseen Liehu mainitsee vuosina 1880-1918 (eli kirjan 300 alkusivulla) vain kaksi: Honoré Balzacin ja Blaise Pascalin. Venäläisistä kirjailijoista hän ei mainitse kertaakaan Dostojevskiä, vaikka tämä merkitsi Helenelle eniten kaikista kirjailijoista! Dostojevski-kiinnostus on nyt kokemassa uutta renessanssia kautta maailman, mikä voi merkitä hyvää myös Schjerfbeckille hänen siivellään.

Luulen kirjailijoiden vähäisen painoarvon romaanissa johtuneen ehkä kahdesta seikasta. Joko Liehu halusi hetkeksi irtautua varsinaisen ammattinsa vakavimmista painotuksista tai sitten hän halusi nykylukijoiden takia ottaa etäisyyttä vanhoihin klassikoihin. Kirjallisuuden harrastus nykykodeissa on vähentynyt, kirjahyllyjä näkee yhä harvemmin perheellisillä. Aktiivisimmat lukijat koostuvat pääkaupunkiseudun yksinäisistä ja hyvin koulutetuista naisista. Heitä on kuitenkin sen verran vähän, että heidän varaansa ei voi rakentaa bestselleriksi haluttua kirjaa. Sellainen ei voi odottaa lukijoiltaan laajaa kirjallisuuden tuntemusta.

Liehu on voinut saada neuvoa ratkaisuihinsa kustantajilta ja eräiltä femisnistisiltä Schjerfbeck-tutkijoilta, ehkä myös filosofi-tyttäreltään Heidiltä. Jos vielä on niin, että Schjerfbeckistä ei minkäänlaisten tutkimusten avulla saada intelligenssin edustajaa maassamme, hänet on tietysti esitettävä lähinnä sympaattisena vanhuksena siinä eksistentiaalisessa hämmennyksessä, jonka nykyaika tuo tavallisten ihmisten ja syrjäytyneiden kestettäväksi.

Asiat voidaan nähdä monella tavalla, mutta minusta Helene Schjerfbeck oli ainutlaatuinen henkilö, todellinen kulttuurin kosmopoliitti ja modernisti, jonka luova kehitys ulottui pidemmälle kuin useimman muun modernistin. Hän matkusti ja näki enemmän kuin moni aikalaisensa, seurasi kirjallisuuttakin yllättävän laajasti. On aivan väärin syntynyt myytti erakoituneesta taiteilijasta, jonka elämässä ei oikeastaan tapahtunut mitään ja joka olisi luonut taidettaan syrjäseudulla vain muiden taiteilijoiden kirjoissa ja lehdissä olevien mustavalkoisten teoskuvien perusteella, niitä jäljitellen ja mukaillen. Suomen taiteentutkimuksessa tarvittaisiin suuri kevätsiivous, jotta tällaisista myyteistä päästäisiin eroon. Valitettavasti ansioistaan huolimatta Liehun romaani on kykenemätön edesauttamaan tällaisessa siivouksessa. Tutkimuksellisista puutteistaan johtuen sen kohdalla ei oikeastaan voida puhua taiteilijaromaanista, vaan eläkeläisromaanista. Ja en vaivaudu tässä luettelemaan niitä lukemattomia asiavirheitä, jotka liittyvät Liehulla Schjerfbeckin taidekäsityksiin, taidehistorian yksityiskohtiin ja taiteilijoiden tapaan käyttää väriä ja sommittelua.

Kun kirjoitin arvostelun Liehun romaanista Taide-lehteen 2003, sain päälleni moitetulvan siitä, että en ymmärtänyt kirjailijan vapautta. Todellisuudessa lähdin samalta arvopohjalta kuin Helene Schjerfbeck tämän arvostellessa Irving Stonea mielivaltaisuudesta romaanissaan Vincent van Goghista. Pääasiassa Stonen ansiosta van Goghista luotiin kaupallinen myytti, jota aikamme asiantuntijat eivät voi hyväksyä, eivät myöskään ne eri aikojen lukijat, jotka ovat tavallista paremmin tunteneet joko van Goghin tuotantoa tai hänen kirjeenvaihtoaan. Helene luki varhain hollantilaisen kirjeenvaihdon ja arvostamansa tutkijan Julius Meier-Graefen avulla hän pääsi myös hyvin sisään van Goghin taiteeseen. Lisäksi Ateneumissa hän tutustui Vincentin maalauksekseen Auversista, joka oli taiteilijan ensimmäinen ulkomaisiin kokoelmiin hankittu teos. Liehu ei tutustunut Vincentin kirjeenvaihtoon kunnolla ja taiteilijaelämää hän tunsi lähinnä Veikko Vionojan kautta, joka oli kuin täydellinen vastakohta hollantilaiselle,  kuin pohjalainen jäykkä vaivaisukko-puunukke. Pariisilainen kulttuurimiljöö, joka synnytti sekä van Goghin että Schjerfbeckin modernistina, on jäänyt Liehulle kaikesta päätellen etäiseksi. Tuntuu, että hän on seurannut sitä lähinnä tyttärensä opiskeluajan kertomusten perusteella. Ei ihme, että Rakel Liehun piti romaanissaan kutistaa Helenen Pariisin aika minimiin ja painottaa hänen vanhuutensa oloja. Ja suuri osa Liehun asiavirheistä liittyy van Goghin persoonaan ja taiteentekoon. Hän esittää väärää tietoa siitä, mitä Helene näki milloinkin Pariisissa, kuvailee van Goghin ja Gauguinin suhdetta Arlesin kriisin aikoina yllättäen "hellän veljelliseksi" ja antaa Helenen loppukaudellaan ihmetellä mitä keltaista väriä Vincent mahtoi käyttää, vaikka taiteilijan kirjeenvaihto on täynnä väritilauksia ja analyysejä etenkin keltaisen värin käytöstä.

Pariisin ajan merkityksen kutistaminen minimiin on Liehun Helene-romaanin suurimpia virheitä ja hämmentävä teko kirjailijalta, joka väittää paneutuneensa kymmenen vuotta romaaninsa valmisteluun. Romaanin tietomäärän kapeuden näkee erityisen selvästi kun lukee esimerkiksi Kristina Rankin tutkimuksen Isänmaa ja Ranska - Suomalainen frankofilia 1880-1914 (Suomen tiedeseura 2007). Schjerfbeckin omien kirjeiden valossa tiedämme, kuinka lähellä Pariisi ja ranskalainen kulttuuri olivat hänen sydäntään ja hänen kotimainen opettajansa Adolf von Becker oli tärkeimpiä taiteilijoidemme johdattelijoita Pariisiin. Schjerfbeckin suomalaisista "maalarisiskoista" kaikki saivat kannuksensa Ranskassa (ja mm. Juhani Ahon puoliso Venny Soldan-Brofeldt oli miehensä kanssa vaikutusvaltaisia frankofiilejä), lisäksi Helenen ruotsalaiset mielitaiteilijat saivat oppinsa Ranskasta.

Taidekeskuksissa asumisen ja käymisen merkityksen aliarvioinnista kertoo se osuus, mikä Helenessä 300 alkusivulla annetaan Pariisille, Firenzelle ja Pietarille. Pariisin osuus on pienempi kuin kuin Helsingin ja Mariefredin, joita ei voi kutsua kovin suuriksi ja kehittyneiksi keskuksiksi. Pietaria käsitellään viidellä sivulla, Firenzeä kolmella. Amsterdam on jätetty kokonaan pois, samoin Wien ja Lontoo. Mariefred Tukholman lähistöllä loistaa yli 80 sivulla.Järjetöntä!

 Omaa huolettomuuttaan taidehistorian suhteen Liehu puolustaa päähenkilönsä vähättelevillä sanoilla. Tämä julistaa (s. 77) osaavansa taidehistoriat ulkoa, mutta vähät välittävänsä niistä. Eihän niissä puhuttu naistaiteilijoista! Todellisuudessa Schjerfbeck sekä välitti taidehistoriasta että kritisoi monia tulkintoja siitä. Hän myös hyvin tiesi monista naisista, jotka oli kelpuutettu mukaan. Eikä hän missään tapauksessa halunnut olla pelkkä "naistaiteilija", vaan kilpailla mahdollisimman tasapuolisesti kaikkien taiteilijoiden kanssa.

Johtuuko Rakel Liehun välinpitämättömyys miehisestä taidehistoriasta hänen feminismistään tai jopa tietystä miesvihasta? Jos lukee Rakelin tyttären Heidin filosofisia kirjoituksia kuten Perhosten valtakuntaa, voi arvella ettei omena ehkä ole pudonnut kauaksi puusta. Heidi on voinut äidinmaidosta imeä käsityksiä, jotka yltiöfeminismissään saavat osakseen oikeutettua kritiikkiä. Purevinta sellaista esittävät Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet vuodelta 2006 (Terra Cognita). Tuon pamfletin monet mehevät sutkaukset sopisivat hyvin loppukevennykseksi tälle kirjoitukselleni, mutta en käytä tilaisuutta hyväkseni.

Romaanin harmittomasta populismista kertoo se, että Rakel Liehu lakaisee piiloon kärjekkäimmän feministisen kritiikin. Hän on jättänyt sen tyttärensä Heidin kontolle.  Rakel menee niin pitkälle varovaisuudessa, että jättää jopa mainitsematta Fredrika Runebergin, kansalliskirjailijamme feministisen vaimon. Tämä on erikoista, sillä Fredrika oli keskeinen taustahahmo poikansa Walterin perheelle, jonka luona Schjerfbeck asui Pariisissa ammentaessaan tärkeimpiä ensivaikutelmia kaupungista ja modernista kulttuurielämästä. Fredrika ei ole mikään turha haamu menneisyydestä, sillä esimerkiksi Sofi Oksanen pitää häntä esikuvanaan.

Helene-kirjallaan Rakel Liehu oli ehdolla 2005 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Sitä voidaan pitää tunnustuksena hänen kirjallisista ansioistaan ja kirjailijan vapauden oikeutuksestaan. Tämä muistaen meidän ei pidä liikaa tuijottaa siihen, ovatko Liehun luonnehdinnat Schjerfbeckin persoonasta tarkkaan ottaen totta vai ei, ei myöskään hänen feministisiin käsityksiinsä. Ne ovat toisarvoisia asioita. Se että palkintoa ei tullut, johtui kai osittain siitä, että hänen tekstinsä vapautuneisuutta on vaikea kääntää toiselle kielelle. Lisäksi syynä oli se, että varsinkaan Tanskassa ja Norjassa  Schjerfbeck ei ole erityisen mielenkiintoinen persoona. Kummassakin maassa uskotaan olevan useita kansainvälisesti merkittävämpiä taiteilijoita kuin Schjerfbeck eikä siellä museoissa tunnu olevan hänen teoksiaan.

Omasta näkökulmastani pidän mielenkiintoisena seikkaa, että lukijakuntani ei tunnu olevan kiinnostunut sellaisesta populistisesta kirjallisuudesta, jota Rakel Liehun Helene edustaa. Tein marraskuussa 2008 yhteenvetoa lukijoiden kiinnostuksen kohteista kotisivuillani, joilla kävijöitä oli siihen mennessä ollut yli 5000. Vähiten kirjoituksistani kiinnosti Liehun romaanin arvostelu ja silmiinpistävintä oli ulkomaalaisten lukijoiden lähes täydellinen puuttuminen sen kohdalla. Euroopasta Suomen ulkopuolelta oli vain yksi vierailija! Pidän tätä yhtenä todistuksena siitä, että Liehun romaani on melko provinsiaalinen ilmiö ilman kansainvälistä ulottuvuutta. Ulkomailla taiteilijaromaanit tunnetaan yleensä hyvin, eikä tässä suhteessa meidän ensimmäisiin kuuluvasta lajinsa edustajasta ole kilpailijaksi muiden kanssa.

Esimerkiksi naapurimaassa Ruoitsissa Rakel Liehu ei säväytä. Kun lukee Wikipedian riotsinkielistä laitostsa, siinä näkee selvästi, minkälainen tynkä hän on kirjailijana.

Liehun romaanin pahasta keskeneräisyydestä kertoo osaltaan se, että vaikka hän nimeää Helenensä sielunkumppaniksi Dostojevskin Karamazovin veljesten pappismunkki Zosiman (s.384), hän ei paneudu tämän henkilön ajatusmaailmaan puhumattakaan Dostojevskin länsimaisen rationalismin kritiikistä. Helenestä tulee täten veretön ja ohuesti kuvattu. Hän jää oman todellisen elämänsä väliinputoajaksi. Todellisuudessa Schjerfbeckin elämä oli suurenmoinen synteesi sekä pohjoismaisesta että ranskalaisesta ja venäläisestä kulttuurista vahvistettuna mm. renessanssin traditiolla ja Hollannin 1600-luvun taiteen tuntemuksella.

Nähdäkseni paras yhteenveto Dostojevskin länsimaisen rationalismin kritiikistä löytyy Elena Namlin kirjasta Kamp med förnuftet (2009). Se kannattaa jokaisen lukea, mikäli on kiinnostunut Schjerfbeckin sisimmästä ajatusmaailmasta eikä vain hänestä levitetyistä myyteistä.

Jos saan loppukevennyksenä esittää pienen sanaleikin, nimeän Rale Liehun Helenen uudelleen Liehun runokirjojen nimillä tai niiden muunnelmilla:

SAVIKIELELLÄ MINÄ YLISTÄN

BUL BUL PULINAA

JOKIN SEPITTÄÄ MINULLE

LIIAN KAUKANA, LIIAN ÄKKIÄ