Pieni kirja olemattomasta taiteilijasta

Olen lukenut erään pienen kirjan viiteen kertaan ja lainannut sen kirjastosta pikalainana kolme kertaa. Yritin kirjoittaa siitä katsausta useasti, mutta hylkäsin luonnokset huonoina. En tunne saavani otetta Torgny Lindgrenin romaanista Taiteilija Klingsor (Keltainen kirjasto 2017), mikä ehkä johtuu siitä, että päähenkilö  on kirjailijan päässä syntynyt mielikuvitushahmo, jolla ei ole mitään kiinnekohtaa todellisuuteen. Romaanissa kerrotaan taiteilijan maalanneen yksinomaan asetelmia, mutta ei esitellä kunnolla mitään hänen teostaan.

Klingsorin esikuvina väläytellään mm. Giorgio Morandia ja väitetään Klingsorilla ja Cezannella ja Matissella olleen paljon yhteistä. Mistään Morandin teoksesta ei puhuta. Cezannen tunnettua asetelmaa Kööpenhaminassa taiteilija käy ihailemassa tuntikausia, jopa häämatkallaan, mutta ei kerrota missä suhteessa tämä teos poikkeaa edukseen esimerkiksi muista Pohjoismaiden museoissa olevista taiteilijan maalauksista.

Kirjassa listataan tarkkaan mitä kaikkea taiteilija syö elämänsä eri vaiheissa. Puhutaan alkemistien ajatuksista ja saksalaisen Max Doernerin väriopeista mutta, hyvin vähän nykytaiteesta. Doernerin suuri ylistäminen on sikäli yliampuvaa, että kun väitetään Klingsorin olevan epäilemättä suurin meidän aikamme asetelmamaalari (s.115), pitäisi puhua asetelmamaalareista sekä meidän aikamme väriopeista. Doerner oli impressionistinen maalari ja sellaisena keskinkertainen sekä väritaiteilijana että sommittelijana. Hän ei maalannut paljonkaan asetelmia. Ja hänen kerroksellinen maalaustapansa kuuluu vanhanaikaiseen telinemaalaukseen öljyvärein. Nykyisin kerroksellisia kuvapintoja saadaan paremmin aikaan digitaalisessa taiteessa ja se on työskentelytapana paljon nopeampi kuin öljymaalaus. Värien loistavuus saadaan myös paremmin esille tietokoneiden valolla toistetuissa kuvissa kuin painovärikuvissa. 

Lindgren painottaa uudestaan ja uudestaan pysyvyyden merkitystä taiteessa. Taiteilijan pitää toteuttaa omaa itseään, ei seurata taidekaupan ja ajan odotuksia. Tämä vaikuttaa kauniilta ajatukselta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, että ei pidä maalata paljon, vaan keskittyä muutamaan asiaan ja laatuun? Mutta mistä hyvä laatu sitten löytyy? Tavallisesti työ tekijäänsä opettaa eli maalaamalla paljon löytää omat vahvuutensa, joihin sitten voi keskittyä. Täytyy myös seurata muiden taiteilijoiden saavuuksia ja se tapahtuu parhaiten sekä taidekouluissa, maalariryhmissä ja näiden näyttelyissä sekä taidekauppojen tarjontaa seuraamalla. Tiedämme hyvin, että tämä metodi on luonut sekä impressionistien että muiden koulukuntien suuruuden, ekspressionimin, kubismin, abstraktionismin jne. Eivät Cezanne, Matisse ja Picasso olisi nousseet suuruuteen ilman suurta tuotteliaisuutta.

On syytä muistaa että jokainen hyvä asia voi muuttua vastakohdakseen ajan kuluessa. Hyväkin taiteilija voi rutinoitua. Hän voi lopettaa uuden etsimisen ja alkaa vain tehtailla loputtomia toisintoja pidetyistä teoksistaan. Aito uskonnollisuus voi menettää pyyteettömän puhtautensa ja siitä voi tulla pelkkä itsekkyyden muoto kuten näyttää tapahtuneen mm. lestadiolaisuuden miehisessä seksinhalussa ja mormonien moniavioisuudessa.

Kirjallisuuden harrastus voi olla hyvä asia niin kauan kuin kirjat eivät täytä kotia ja vie liian suurta osaa ihmisen elämästä. Eräällä suomalaisella kirjailijalla on kotonaan 6000 kirjaa. Sinne ei mahdu taidetta ja jos kirjaston omistaja lukisi huolella kirjansa tehden niihin ahkerasti sivuhuomautuksia ja alleviivauksia, hän ei muuton yhteydessä saisi liikoja kirjojaan myydyksi. Niitä ei saisi edes laittaa sellaisenaan paperinkeräykseen, vaan niistä pitäisi ensin poistaa kannet.

Lapsirakkaus on ehdottomasti hyvä asia, mutta ilman asiallista kurinpitoa lasten kasvatus voi muuttua vastuuttomien lasten hellimiseksi. Enkelikasvot voivat pian muuttua itsekkäiksi paholaisiksi. En ihmettele, että Torgny Lindgrenin ihailemalla taiteilijahahmolla ei ollut lapsia.

Loppuyhteenvetona haluan sanoa, että Tony Lindgren on päässään kuvitellut, minkälainen olisi maailman paras taiteilija. Mutta ei taidekirjan kirjoittaminen näin toimi, sillä pitää olla ainakin jotain totta siteeksi. Ei myöskään riitä, että annetaan kuva, että taiteilija ei voi ymmärtää toista ihmistä eikä siksi maalata hyvää muotokuvaa. Eikä tästä väitteestä seuraa, että asetelmien maalaus olisi hienointa taidetta ja että taiteilija voisi ymmärtää keittiönsä astioita ja esi-isänsä hylättyä viinalasia paremmin kuin ihmisiä. Täyttä pötyä on myös taiteilija Klingsorin uskomus, että tuijottamalla riittävän kauan jotain lakanaa, voi nähdä kuolleita ihmisiä ja puhua heidän kanssaan. Tämä ajatus tuo mieleen hölynpölyn ns. Torinon käärinliinasta.

Torgny Lindgren ei sano mitään merkittävää Cezannesta. Hän ehkä uskoi, että taiteilijan asetelmista tehdyt lukemattomat kaaviokuvat osoittavat ne täydellisiksi sommitelmiksi, mutta näin ei ole. Vakavasti otettavien Cezanne-tutkijoiden mielestä Cezannen taiteessa järjestys ja kaaos kohtaavat.

Ei kukaan taiteilija ole taiteen lopullinen ja ylivoimainen mestari, joka toteuttaisi taiteelle asetetut odotukset. Odotukset vaihtuvat koko ajan. Ei ole mitään universaalia harmoniaa ja suunnitelmaa, jota kohti olemme menossa. Geenit eivät tunne edes rotuja, joten odotukset ihmisten jalostamisesta ja yli-ihmisen syntymisestä ovat turhia. Taide ei ole mikään uuden ajan uskonto, josta meidän pitäisi etsiä turvaa. Värien taitava rinnastelu voi tuottaa rauhoittavia vaikutuksia, mutta yhtä hyvin se voi kiihottaa kuten huume. Samoin on sommittelun laita.