Pieni kirja olemattomasta taiteilijasta

Olen lukenut erään pienen kirjan viiteen kertaan ja lainannut sen kirjastosta pikalainana kolme kertaa. Yritin kirjoittaa siitä katsausta useasti, mutta hylkäsin luonnokset huonoina. En tunne saavani otetta Torgny Lindgrenin romaanista Taiteilija Klingsor (Keltainen kirjasto 2017), mikä ehkä johtuu siitä, että päähenkilö  on kirjailijan päässä syntynyt mielikuvitushahmo, jolla ei ole mitään kiinnekohtaa todellisuuteen. Romaanissa kerrotaan taiteilijan maalanneen yksinomaan asetelmia, mutta ei esitellä kunnolla mitään hänen teostaan.

Klingsorin esikuvina väläytellään mm. Giorgio Morandia ja väitetään Klingsorilla ja Cezannella ja Matissella olleen paljon yhteistä. Mistään Morandin teoksesta ei puhuta. Cezannen tunnettua asetelmaa Kööpenhaminassa taiteilija käy ihailemassa tuntikausia, jopa häämatkallaan, mutta ei kerrota missä suhteessa tämä teos poikkeaa edukseen esimerkiksi muista Pohjoismaiden museoissa olevista taiteilijan maalauksista.

Kirjassa listataan tarkkaan mitä kaikkea taiteilija syö elämänsä eri vaiheissa. Puhutaan alkemistien ajatuksista ja saksalaisen Max Doernerin väriopeista mutta, hyvin vähän nykytaiteesta. Doernerin suuri ylistäminen on sikäli yliampuvaa, että kun väitetään Klingsorin olevan epäilemättä suurin meidän aikamme asetelmamaalari (s.115), pitäisi puhua asetelmamaalareista sekä meidän aikamme väriopeista. Doerner oli impressionistinen maalari ja sellaisena keskinkertainen sekä väritaiteilijana että sommittelijana. Hän ei maalannut paljonkaan asetelmia. Ja hänen kerroksellinen maalaustapansa kuuluu vanhanaikaiseen telinemaalaukseen öljyvärein. Nykyisin kerroksellisia kuvapintoja saadaan paremmin aikaan digitaalisessa taiteessa ja se on työskentelytapana paljon nopeampi kuin öljymaalaus. Värien loistavuus saadaan myös paremmin esille tietokoneiden valolla toistetuissa kuvissa kuin painovärikuvissa. 

Lindgren painottaa uudestaan ja uudestaan pysyvyyden merkitystä taiteessa. Taiteilijan pitää toteuttaa omaa itseään, ei seurata taidekaupan ja ajan odotuksia. Tämä vaikuttaa kauniilta ajatukselta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, että ei pidä maalata paljon, vaan keskittyä muutamaan asiaan ja laatuun? Mutta mistä hyvä laatu sitten löytyy? Tavallisesti työ tekijäänsä opettaa eli maalaamalla paljon löytää omat vahvuutensa, joihin sitten voi keskittyä. Täytyy myös seurata muiden taiteilijoiden saavuuksia ja se tapahtuu parhaiten sekä taidekouluissa, maalariryhmissä ja näiden näyttelyissä sekä taidekauppojen tarjontaa seuraamalla. Tiedämme hyvin, että tämä metodi on luonut sekä impressionistien että muiden koulukuntien suuruuden, ekspressionimin, kubismin, abstraktionismin jne. Eivät Cezanne, Matisse ja Picasso olisi nousseet suuruuteen ilman suurta tuotteliaisuutta.