Onko puhe taiteesta nykyvitsaus?

Eräässä kirjoituksessa kriitikko Kaisa Heinänen esittää väitteen, että taidepuhe on paljon höpöhöpöä ja että sellaista on eniten taidegallerioiden taiteilijaesittelyissä. En tiedä onko nuori kriitikko tukeutunut mihinkään tutkimukseen. Itse olen seurannut taidekirjoittelua jo noin 50 vuotta ja seurannut tarkkaan sekä taidetta että kirjallisuutta taidekeskusten näyttelyissä ja maailman tärkeimmissä kirjastoissa, etekin Pariisissa ja NewYorkissa.

Ei taidehistoriassa taide lähtenyt nousuun pelkästään omin voimin, kyllä siihen tarvittiin paljon kirjallisuuttakin kuten renessanssin taide osoittaa. Oma vakaumukseni, joka kristallisoitui lähestyessäni kolmattakymmentä ikävuotta, lähti siitä ideasta, että taide syntyi hyvästä mielentilasta, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa. Kärjistäen voisi sanoa, että länsimaisen taiteen merkittävin osa syntyi ensin katolisissa Etelä-Euroopan maissa ja uskonnollisissa yhteyksissä. Kirkko oli taiteen suurin suosija. Kun uskonto menetti johtavan otteensa Ranskassa Valistuksen myötä ja varsinkin 1800-luvun Pariisissa, kirjailijoilla kuten etunenässä Baudelaisella oli suuri merkitys. Ja kun taide-elämän painopiste siirtyi vanhalta mantereelta Yhdysvaltoihin viimeistään 1990-luvulla, kirjoitusten asema säilyi yhä tärkeännä.

En tiedä, onko kriitikko Kaisa Heinänen koskaan käynyt New Yorkissa, mutta kun siellä liikkuu gallerioiden näyttelyissä, tuntee olevansa aivan toisessa maailmassa kuin kesänäyttelyiden Suomessa. Pilvenpiirtäjissä gallerioita on "pilvin pimein". Niiden näyttelyitä on niin paljon, ettei niissä voi keskittyä parhaimpaan antiin ilman jotain ennakkotietoa taiteilijoista. Sen lisäksi monen taiteilijan paras uusi luomisvaihe voi kestää lyhyen ajan kuten meillä Tyko Sallisella.

Kaisa Heinäsen tölväisy taidegallerioita vastaan on parhaimmillaan vain puolitotuus, jota voi käsitellä kuten monia somen kohua herättäviä väitteitä. Jos ajattelee asiaa vain joidenkin itseoppineiden taiteilijoiden kannalta, jotka eivät kuulu mihinkään koulukuntaan, hän voi vaikuttaa asialliselta. Itseoppinut taiteiija on kuin norjalainen Ludvig Karsten. Hän ei toiminut minkään opin ja logiikan mukaisesti, mutta pääsi silti hyviin tuloksiin. Hänen menestyksensä on kuitenkin suhteellisen harvinainen ilmiö. Olisi väärin houkutella taiteiloijoita ponnistelemaan näin yksinäisesti kovan kilpailun maailmassa. Onhan meillä esimerkkinä muunmuassa syrjäseutujen kasvatti Mikko Oinonen 1900-luvun alkupuolelta. Jos hän ei olisi saanut tukijakseen hyvää mesenaattia, joka kustansi hänelle muutaman opisleluvuoden Pariisissa, väritaiteen keitaassa, tuskin nykyään tietäisimme paljonkaan tästä taiteilijasta.

Useimmat meistä tietävät, että Pablo Picasso taisteli  monin tavoin akateemisuutta vastaan. Hänen parhaita teoksiaan eivät aina hänen parhaat taiteilijaystävänsäkään ymmärtäneet kuten osoitti Avignonin naisten vastaanotto. Picasso sai kuitenkin tärkeää tukea galleriamaailmasta, ja sen avulla hän voitti ennakkoluulot. Vaikka hänellä ei alussa ollut koulukuntia puolellaan, hän loi monia uusia koulukuntia, joiden avulla sai sitten monet taiteilijat, taidekaupat ja keräilijät sekä hännänhuippuna kriitikot puolelleen.

Picasso tiesi hyvin, että hänen teostensa selitysyritykset voivat olla toivottoman avuttomia, mutta silti hän ei suhtautunut niihin niin nurjasti kuin Kaisa Heinänen gallerioiden taiteilijaesittelyihin. Picasso sanoi 1939: "Kuinka katsoja voi kokea maalauksen niin kuin itse olen sen elänyt. - Maalaus tulee minulle kaukaa, ties kuinka kaukaa; minä aavistin sen, minä tein sen, mutta silti, jo seuraavana päivänä, en tiedä mitä olen itse tehnyt. Kuinka kukaan voi tunkeutua uniini, vaistoihini, haluihini, ajatuksiini, joiden kehittyminen on vienyt niin kauan ennen kuin ne näkevät päivänvalon,ja ymmärtää mitä olen maalaukseeni pannut, ehkä vastoin tahtoanikin." (Daniel Boone, Picasso, s. 102).

Minä tiedän, että nykyään voimme paljon paremmin ymmärtää vaikeatajuisinta taidetta kuin 1900- luvun alussa. Taiteentutkimus on tuonut taiteeseen paljon lisävaloa, samoin tateilijoiden kirjeenvaihdon tutkiminen kuten Vincent van Goghin kohdalla. Taiteilijoiden teosten monet versiot auttavat ymmärtämään hänen luomuksiaan kuten suuri kirja Picasson luomuksista Manetin Aamiainen ruohikolla teoksen mukaan. Schjerfbeckin teosten pitkää kehitysprosessia olen seurannut kirjassani kirjassani Helene Schjerfbeck, pitkän linjan modernisti. Sen valmistuminen kesti yli 20 vuotta.

Vastauksena Picasson esittämään kysymykseen 1939 sanoisin, etten voinut vastata siihen heti, koska synnyin vasta 1940. Nyt digitaalinen taide tarjoaa hyvät mahdollisuudet kysymyksen pohtimiseen. Voimme siihen vastata, koska me ihmiset olemme monessa asiassa niin samanlaisia. Kun itse teemme digitaalista taidetta, huomaamme tämän hyvin. Vaikka loisimme kuinka itsenäisesti ja esikuviin nojautumatta teoksia, niissä toistuvat tietyt sommittelutavat ja värien tehokeinot. Minä olen havainnut, että omissa teoksissani minulla on taipumus korostaa mustia taustoja ja mustan ja valkoisen tietynlaista yhdistelyä, sekä maalauksen kolmijakoa hieman samaan tapaan kuin Picassolla maalauksessaan Kolme soittajaa, 1921.Näin sen Momassa New Yorkissa 1992, mutta sen mahdolliset yhteydet omiin luomuksiini ovat vaistomaisia. Ensinmäisen kerran näin teoksen Picasson teosten suuressa kokoomanäyttelyssä Pariisissa 1965, kun olin 25-vuotias.

Ohjeena nuorelle Kaisa Heinoselle sanoisin, että hän ryhtyisi tekemmään digitaalista taidetta ennen kuin päästää sammakoita suustaan. Taide on monitasoinen ilmiö, eikä sitä pidä tarkastella vain yhdestä näkövinkkelistä kuten fyysistä maailmaa vain aineen tai energian muodossa. Kuten fyysisessä maailmassa aine on yhtä tärkeää kuin energia, taiteen suhteellisuusteorian valossa voimme nähdä, että taide muodostuu kahdesta elemenistä, joista toinen edustaa ikuista ja muuttumatonta kuten matemtiikka, toinen alati muuttuvaa ja spontaania. Ne ovat yhtä tärkeitä osia. Vaikka voimme kuvitella maailman, jossa on vain museoitua taidetta, voimme yhtä hyvin kuvitella maailman, joka tulee toimeen ilman museoiden taidetta. Se olisi maailma, jossa kaikki olisivat taiteilijoita, ja jossa taiteella ei olisi hintaa ja jossa sitä luotaisiin kollektiivisesti ilman kriitikoita. Vaikka tulisi uusi maailmansota, joka tuhoaisi kaikki kaupungit ja museot, se ei olisi taiteen pitkän tien loppu. Voisi syntyä uutta taidetta, joka olisi yhtä merkittävää kuin menetetty taide.