Onko puhe taiteesta nykyvitsaus?

Eräässä kirjoituksessa kriitikko Kaisa Heinänen esittää väitteen, että taidepuhe on paljon höpöhöpöä ja että sellaista on eniten taidegallerioiden taiteilijaesittelyissä. En tiedä onko nuori kriitikko tukeutunut mihinkään tutkimukseen. Itse olen seurannut taidekirjoittelua jo noin 50 vuotta ja seurannut tarkkaan sekä taidetta että kirjallisuutta taidekeskusten näyttelyissä ja maailman tärkeimmissä kirjastoissa, etekin Pariisissa ja NewYorkissa.

Ei taidehistoriassa taide lähtenyt nousuun pelkästään omin voimin, kyllä siihen tarvittiin paljon kirjallisuuttakin kuten renessanssin taide osoittaa. Oma vakaumukseni, joka kristallisoitui lähestyessäni kolmattakymmentä ikävuotta, lähti siitä ideasta, että taide syntyi hyvästä mielentilasta, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa. Kärjistäen voisi sanoa, että länsimaisen taiteen merkittävin osa syntyi ensin katolisissa Etelä-Euroopan maissa ja uskonnollisissa yhteyksissä. Kirkko oli taiteen suurin suosija. Kun uskonto menetti johtavan otteensa Ranskassa Valistuksen myötä ja varsinkin 1800-luvun Pariisissa, kirjailijoilla kuten etunenässä Baudelaisella oli suuri merkitys. Ja kun taide-elämän painopiste siirtyi vanhalta mantereelta Yhdysvaltoihin viimeistään 1990-luvulla, kirjoitusten asema säilyi yhä tärkeännä.

En tiedä, onko kriitikko Kaisa Heinänen koskaan käynyt New Yorkissa, mutta kun siellä liikkuu gallerioiden näyttelyissä, tuntee olevansa aivan toisessa maailmassa kuin kesänäyttelyiden Suomessa. Pilvenpiirtäjissä gallerioita on "pilvin pimein". Niiden näyttelyitä on niin paljon, ettei niissä voi keskittyä parhaimpaan antiin ilman jotain ennakkotietoa taiteilijoista. Sen lisäksi monen taiteilijan paras uusi luomisvaihe voi kestää lyhyen ajan kuten meillä