Uusimmat kuvat

uuskuvat_8_vanha_ja_uusi_ok
uuskuvat_7
uuskuvat_6
uuskuvat_5_
uuskuvat_4
uuskuvat_3
uuskuvat_2
uuskuvat_1

OMANKÄDEN OIKEUTTA TAITEEN KUSTANNUKSELLA CONTRA PATRIK GRAHN

Harrastelijakirjailija Risto Rumpunen on oman käden oikeudella päästänyt julkisuuteen kirjan Huijareiden taidemaailma, joka perustuu liian usein vääriin yleistyksiin ja väärennettyihin asiakirjoihin sekä henkisesti sairaan ihmisen itsetehostukseen ja kaunaisuuteen. Sen johtojatuksena on todistaa, että taidemaailmassa kaikki ovat huijareita, etenkin taidekauppiaat, jopa heistä kokeneimmat ja parhaana pidetyt.

Koska itse olen toiminut taidealalla puoli vuosisataa, olen oppinut sinä aikana tuntemaan johtavat vaikuttajat sekä taiteilijoissa, taiteenkerääjissä, museoväen edustajissa, kriitikoissa ja taidekuppiaissa.Kokemukseeni nojautuen katson oikeudekseni arvostella Rumpusen kirjaa. Samalla tavoin omaa häntääni nostaen kuin Rumpunen kirjoittaa, voisin väittää, että olen maamme taidekauppiaista luotettavin ja se, joka ei ole syyllistynyt yhdenkään väärenöksen myyntiin. Olen myös eniten julkisuudessa väärennöksiä paljastanut henkilö ja olen ollut oikeuslaitoksessa oikeuden avustajana. Toimin aikoinani sen henkilön opettajana, jonka Rumpunen nyt mustamalaa taidekauppiaiden edustajana. Hän on edesmennyt Patrik Grahn, edesmenneen taiteenkerääjän Arne Grahnin poika. Lääketieteen lisenssiaatti Arne Grahn oli Ruotsista muuttanutta sukua ja entinen Espoon maiden suuromistaja. Hän oli Paul Sinebrychoffin vaimon Fanny Grahnin sukulaisena perinyt näiden maatilat Espoossa (Tapiola ja Westend) ja sen johdosta hän saattoi keskittyä taiteen kerääjäksi ja suosijaksi. Sotien jälkeen hän tuki varsinkin uuden kulta-aikamme modernisteja kuten väritaiteilijoita ja ekspressionisteja sekä heidän lisäkseen naistaiteilijoita ja suomenkielisiä taiteilijoita, jotka olivat jääneet liian vähälle huomiolle museoiden hankinnoissa ja pääkaupunkiseudun valtalehdissä.

Arne Grahn teki hyvin tärkeää kulttuurityötä. Hän vastasi omalla tavallaan ja meidän oloissamme sellaisia toimijoita kuin Isaac Camondo Pariisisa 1800-luvulla ja Peggy Guggenheim Yhdysvlloissa sotien aikana ja heti niiden jälkeen, kun muita suuria taiteen tukijoita ei vielä ollut näköpiirissä. Hän ei etsinyt huomiota ja voittoja itselleen, ihmisenä hän oli aito taiteen rakastaja, joka minulla oli kunnia tuntea hyvin, koska Grahn hankki liikkeensä Helsingin Kalevankadulla Pentti Wähäjärveltä, joka oli pääkupungin ainoa merkittävä suomenkielinen taidekauppias. Siirryin Wähäjärven liikkeestä Grahnin liikkeen palvelukseen 1973.

Pentti Wähäjärvi oli sodan aikana ollut Helsingin sotilaspiiristä vastanneen majurin palveluksessa. Hän oli parhailla näköalapaikoilla pääkaupunkiseudulla, kun moni sotien jälkeen tarvitsi rahaa tai halusi myydä taidekokoelmansa Ruotsiin muuton takia. Rahaa hän sai riittävästi korottomalla lainalla pankkiiriystävältään.Sotien jälkeen hän täydensi kokoelmiaan käymällä ahkerasti Tukholman huutokaupoissa ja ystävystymällä Gösta Stenmanin ja tämän vaimon Berthan kanssa. Stenmanilla oli ollut maamme parhaiten hoidettu taidekauppa Helsingin Erottajalla. Hän siirtyi sittemmin Tukholmaan Ruotsin kuninkaan hovihankkijaksi. Ja Stenmanin kokoelman töitä Wähäjärvi sai hankittua vielä sotien jälkeen, kun Stenmnin tyttären hulttiomies tuli usein Suomeen hankkimaan lisärahoja. Silloin ei vielä ollut taiteelle tullimaksuja ja usein kävi niin, että Wähäjärvi osti suoraan käteisellä sen mitä hulttiomies toi tullessaan laukkuja avaatta. Ei ollut ihme, että Wähäjärvi saattoi myydä kilpailukykyisesti ja halvalla monia teoksia mm.Gyllenbergin museolle, joka oli kuuluisa kovista tinkimisistään.

On selvää, että Wähäjärvi oppi kovaluontoista tinkimisen taitoaan mm. Gyllenbergiltä. Tämä herätti katkeruutta taiteilijoissa, joiden luona hän vieraili. Hän sai suurta kateutta myös muiden taidekauppiaiden taholta. Lopulta kävi niin, että taiteilijat piilottivat parhaat työnsä Wähäjärven tullessa hankkimaan taidetta heiltä. Wähäjärven toiminta taidekauppiaana alkoi olla lopussa. Kun vuokrat Helsingissä alkoivat nousta rajusti 1970-luvulla, Wähäjärvi päätti myydä taidevarastonsa parhaalle asiakkaalleen Grahnille ja lahjoittaa loput jollekin museolle. 

Liikkeen uudeksi toimintaperiaatteeksi Kalevankatu 14-16 muotoitui se, että asiakkaiden käsittely ei ollut hyökkäävää. Asiakkaille ei annettu tunnelmaa, että heidän pitäisi ostaa jotain. Kauppaan saattoi tulla vain katsomaan ja keskustelemaan taiteesta. Myymälään oli hankittu paljon kirjallisuutta eri taiteilijoista sekä heidän näyttelyidensä luetteloita. Jos asiakas halusi vain miettiä kotona olevan teoksen arvoa, sitä varten löytyi vertailuaineistoa ja taidekauppiaan tietoutta. Näin asiakkaalle jäi tilaisuus miettiä eri vaihtoehtojen välillä. Hän saattoi realisoida oman teoksensa, vaihtaa sen toiseen tai ostaa aivan uuden, mikäli halusi. Kotiteos saattoi toimia myös osamaksuna kalliimmalle teokselle.

Tärkein uusi periaate oli se, että taiteesta ei pyritty saamaan korkeinta mahdollista hintaa huutokauppojen tapaan. Huutokaupat eivät myöskään vastaa myymänsä taiteen aitoudesta. Asiantuntijaliike vastaa myymänsä taiteen laadusta ja aitoudesta, siksi kauppaan liittyy vaihto-oikeus. Myyjä antaa myös asiakkaan tutustua teokseen kotoaan kaikessa rauhassa avokaupan muodossa. Sekään ei ole mahdollista huutokaupassa.

Taidekauppa P.Grahnin toiminta edusti aivan uutta vaihtoehtoa Suomessa. Asiakas saattoi asioida omalla kielellään, kun se aikaisemmin oli mahdollista pääasiallisesti ruotsiksi eli "paremman väen" ehdoilla. Asiakkaaseen ei suhtauduttu alentuvasti eli ratkaisevaa ei ollut hänen siviilisäätynsä, koulutuksensa tai varallisuutensa. Häntä pidettiin oman kotinsa parhaana asianuntijana, jolle kukaan ulkopuolinen ei voinut sanoa mitä hänen pitäisi haluta. Patrik Grahn sanoi suoraan, että hänen tarkoituksensa oli myydä hyvien taiteilijoiden parhaita teoksia halvemmalla kuin muut. Tämä raivostutti monet muut kauppiaat ja varsinkin keinottelijat. Ei muilla ollut varaa myydä hyvää taidetta samalla tavoin kuin Grahn teki. Museoista ja keräilijöistä tulikin hänen pääasiakkaitaan.

Uudesta linjasta tuli muutenkin arvostettua. Taidehallin johtaja Seppo Niinivaara järjesti maamme ensimmäiset arvotaiteen messut 1985 ja niissä ensimmäisenä osastona oli Patrik Grahnin taidekauppa. Liikkeen konsultti Risto Vainio alkoi pitää myös taidepalstaa, jossa analysoitiin huutokauppojen tarjontaa. Niin tapahtui ensin Uudessa Suomessa, sitten Fakta-lehdessä. Myös Aamulehti oli halukas julkaisemaan kirjoitussarjan ja päätoimittaja Timo Laatunen kävi yhdessä museojohtaja Anneli Ilmosen kanssa esittämänsä toivomuksensa, mutta Vainion oli kieltäydyttävä kunniasta suuren työmääränsä vuoksi. Hän teki seitsemämänpäiväisiä työviikkoja.

Vainion kirjoittelu ennakoi sitä läpinäkyvyyttä, joka myöhemmin tuli esille monin tavoin, mm. huutokauppakeisari Aki Palsamäen toimintana. Pääkaupungin huutokauppojen lisäksi saatiin tavalliselle paikkakunalle liike, jonka toimintaa näytettiin laajasti televisiosarjassa. Niissä lähdettiin teosten hankinnasta ja näytettiin myös eräiden tärkeimpien saavuttama hinta. Huvittavana yksityiskohtana on todettava, että "Etupenkin Erkki", joka on mukana kai kaikissa Palsamäen tilaisuukissa, oli opiskelemassa taiteen esittelyä ennen sarjan syntyä Helsingin Kalevankatu 16:ssa.

Valitettavasti on niin, että jokainen menestynyt toiminta saa vastustajansa. Kateelliset kilpailijat alkoivat panna systemaattisesti kapuloita Grahnin ja Vainion rattaisiin. Antiikkilehdistö ei koskaan esitellyt Grahnin osastoa eikä sille minään vuonna annettu palkintoja kuten muille. Katajanokan Wanhan Sataman messujen 25-vuotisjuhlien yhteydessä liikettä ei huomioitu mitenkään. Fakta-lehdessä toimittaja "Loka-Laitinen" pääsi häiriköimään, kun sai Vainion lähtemään lehdestä. Aarno Laitinen oli ehdottanut suuren jutun kirjoittamista Pauli Vuorisalosta, mutta manipuloimaton Vainio ei voinut siihen suostua, koska ei pitänyt Vuorisaloa maininnan arvoisena tekijänä. Herää kysymys, olisivatko skandaalit taidemarkkinoilla jääneet pienemmiksi, jos Vainion olisi annettu jatkaa asiallista valistustyötään.

Yksi pahoiteltavimpia esimerkkejä kapuloiden laiitamisesta pyöriin on erään tunnetun huuhaa-kauppiaan lausunto, jonka mukaan Grahnin hinnat ovat "satakertaisia" muihin kauppiaisiin verrattuna. Tuo huuhaa-kauppias ei julkaise omia hintojaan vaimonsa teoksista, mutta on selvää jokaiselle terveelle taiteenystävälle, että Grahnin mediaanihinnan alapuolelle menevä hinnoittelu ei mitenkään voi olla satakertainen muiden kauppiaiden hintoihin nähden.

Pahin esimerkki selkään puukottamisesta on kuitenkin Risto Rampasen kirja Huijareiden taidemaailma. Tämä mies, joka on myös kirjoittanut romaanin Muurahaisten kuolema, on esimerkki henkilöstä, joka ei osaa asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

Vaikka Huijareiden taidemaailmassa Patrik Grahnista on kirjoitettu vain parilla sivulla, hänestä kirjoittelu sotii vastoin kaikkia hyviä tapoja ja oikeuskäytäntöjä. Yleensä annetaan "syytetyn" itse puolustautua. Patrik Grahn ei voi itse puolustautua, koska on kuollut. Hänen tapauksessaan olisi pitänyt antaa puheenvuoro hänet parhaiten tunteneelle eli allekirjoittaneelle, joka oli sekä hänen opettajansa että apulaisensa, samoin hänen poikansa työtoveri.

Miksi ihmeessä kohukirjailijalla ei joko ollut tietoa minusta tai aikaa haastatteluun? Miksi hän luotti ainoastaan henkisesti sairaan Erkki Bromanin lausuntoihin, jotka oikeus on hylännyt epäluotettavina ja joista hän on saanut tuomion kunnianloukkauksesta? Minä tunnen miehen hyvin, koska hän oli naistuttavani ex-mies. Minulla on paljon tietoa hänen sairaudestaan, mutta juuri siksi Broman ei ole halunnut minua mukaan asian käsittelyyn oikeudessa tai julkisuudessa. 

Bromanin henkinen sairaus johtunee monista syistä, mutta tietääkseni näistä tärkeimpiä ovat epäonnistuminen avioliitossa Patrik Grahnin siskon kanssa, epäonnistunut ura autokauppiaana (vastakohtana veljensä menestykselle) ja epäonistunut keinottelu venäläisellä taiteella, jota hän hankki Venäjältä ilman kunnon asiantuntijoita. Nähdäkseni hän saattoi tehdä huonoja autokauppoja ottamalla osamaksuna väärennettyä taidetta. Tietenkään hän ei voinut puhua pimeistä kaupoistaan ja siksi hän tekaisi väitteet, että oli muka ostanut väärennökset Patrik Grahnilta. Patrik Grahn ei kuitenkaan harrastanut venäläisen taiteen hankkimista eikä myymistä.

Koska ei voitu väittää edes pahalla tahdolla, että Patrik Grahn myi huonoa taidetta, Risto Rumpuselle jäi ainoaksi lyömaseeksi keksitty väite, että Grahnin liikkeen hinnat olisivat olleet satakertaisia muihin myyjiin nähden.Minun päätoimeni oli hoitaa Grahnin liikkeessä myymälänhoitajana kaupankäyntiä vuodesta 1973-1998, joten tiedän hyvin ettei tämä pitänyt paikkaansa. Mutta tieysti on sellaisia satunnaisia taiteenharrastajia, jotka pääasiassa ostavat grafiikkaa tai toritaidetta parillasadalla eurolla (eli hieman kehysten hintaa korkeammalla hinnalla) heihin väite voi upota.

Minä voin oikeudessa ja missä vain instanssissa todistaa, että Patrik Grahn ei myynyt väärennöksiä kuten Erkki Broman on on väittänyt omaa mainettaan valheellisesti puhdistaakseen. Grahn ei myynyt venäläistä taidetta eikä keinotellut sillä. Hän ei toiminut epärehellisesti, vaan päinvastoin toimitti museoille ja taiteenkerääjille suuren määrän aitoja mestariteoksia. Niistä ensinnä pikaisesti luetellen muistuvat mieleen mm. Sara Hildenin museossa Helene Schjerfbeckin suuri öljymaalaus Pukukuva, Meritan kokoelmissa saman taiteilijan Hiljaisuus, Tampereen taidemuseossa Hugo Simbergin Halla, Ateneumissa Anitra Lucanderin ja Per Steniuksen abstraktit teokset, Rafael Wardin monet suuret teokset museoissa ja parhaissa yksityiskokoelmissa, Lucanderin monet tekset Emmassa, Aimo Kanervan  rohkeimpia teoksia usealla taholla, samoin B.J.Carlstedtin abstraktioita ja Åke Mattaksen päätöitä. Ellen Thesleffiltä Grahnilla on omassa säätiössään taiteilijan kuuluisimpia teoksia, jne. En nyt heti pysty tekemään tarkempaa luetteloa, koska kirjastooni kuuluvat museoiden luettelot ovat kotonani hujan hajan putkiremontin vuoksi.

Patrik Grahn ei lähtenyt vastahyökkäykseen Erkki Bromania vastaan, koska hän ei halunnut repiä haavoja lähipiirissään. Hän halusi suojella etenkin kummitytärtään, joka on Erkki Bromanin kaltoin kohtelema tytär.

Se, mitä haluan tällä kirjoituksellani korostaa, on alleviivata, että Suomessa tarvitaan kulttuurimme kehityksen ja itsenäisyyden takia rehellisyyden ja moniarvoisuuden vaalimista. Meidän täytyy ymmärtää, että olemme sadassa vuodessa nousseet lähes tyhjästä arvostetuksi kansakunnaksi juuri rehellisyytemme ja monitaitoisuutemme eli moniarvoisuuden ansiosta.Pienen maan täytyy korvata pienen väestömääränsä aiheuttamat puutteet yksilöidensä monitaitoisuudella. Emme saa asettaa pahimpia huijareita eli yksioikoisia desinformaattoreita ja propagandisteja kuten Erkki Bromania ja Risto Rumpusta aitojen ja monilahjakkaiden kulttuurihenkilöiden edelle. Patrik Grahn oli monilahjakkuus parhainta lajia.

Ensinnäkin Patrik Grahn oli aidon tasavertaisuuden kannattaja. Näin sen jo hänen ensimmäisestä vakavasta naissuhteesta. Hän seurusteli uneliaan suomenkielisen taksinkuljettajan tyttären kanssa. Hän ei vaatinut tältä hyvää koulutusta eikä tietynlaisia harrastuksia, ei lukeneisuutta eikä taiteentuntemusta, mutta ei myökään urheilutaustaa. Hän antoi naisen olla oma itsensä ja kuunteli häntä sellaisena.

Yrittäjänä ja taidekaupan pitäjänä Grahn ei yrittänyt opettaa muille, mikä oli hyvää taidetta, vaan hän toi esille mahdollisimman moniarvoista ja monen taiteentuntijan arvostamaa taidetta. Kun minä kirjoitin lehtiin taidepalstoja, hän ei mitenkään yrittänyt ohjailla minua tiettyyn suuntaan. Hän suosi sekä vanhoja ns. kulta-ajan taiteilijoita, että nuoria lupauksia (kuten hyvinkääläisiä ja kuopiolisia taiteilijoita). Kansainvälisillä taidemessuilla hän esitteli suurimman sotien jälkeisen ryhmän eli Cobran taidetta.

Patrik Grahn ei ollut vain merkittävä taiteenkerääjä ja taidekauppias, vaan myös taitava tennispelaaja ja kansainvälisen tason tennistuomari. Tämän lisäksi hän oli ravihevosten kasvattaja ja kahden historiallisesti merkittävän kartanon omistaja ja kunnossa pitäjä. Hän toimi myös taiteentutkijoiden kuten minun mesenaattina. Hänen palveluksessaan saatoin aloittaa parikymmentä vuotta kestäneen Schjerfbeck-tutkimukseni. Ilman hänen tukeaan ja 1980-luvun hyvää taloustilanetta en olisi voinut toteuttaa ja julkaista tutkimustani. Matkustelin paljon ja keräsin ulkomailta taidekirjallisuutta, jota ei ollut maamme kirjastoissa.

Patrik Grahn tuki toimintaani, koska hän näki minussa samanlaisen monipuolisen lahjakkuuden kuin hän itse oli.Hänen ei tarvinnut kehua itseään eikä painaa muita alas edistyäkseen elämässä. Minä itse en ehkä päässyt aivan samalle tasolle kuin hän, mutta kunnoitan häntä ihmisenä, eikä kukaan pysty lahjomaan minua mustamaalaamaan hänen mainettaan. Rehellisillä ihmisillä on hyvä muisto Patrik Grahnista.

Se, että Patrik Grahn ei kuulunut suuriin seurapiireihin, vaan piti matalaa profiilia, ei ollut pahe, kuten julkisuudenkipeä Risto Rumpunen näyttää ajattelevan. Se on hienon kulttuuripersoonan tunnusmerkki. Grahn kunnioitti ihmisten yksityiselämää, aitoa perheyhteyttä, aitoja tunteita ja aitoja saavutuksia. Ne ovat hyviä asioita itsessään eivätkä tarvitse julkisuuden sädekehää. Otan tähän lopuksi vain yhden esimerkin hänen yksityisyyden arvostamisen syvällisyydestä.

Patrik Grahn osasi arvostaa taidetta monipuolisesti. Ranskalaisista intimisteistä hän arvosti erityisesti Edouard Vuillardia, joka Suomessa on suhteellisen vähän tunnettu, koska hänen teoksiaan näkee vähän suurissa yhteisnäyttelyissä tai yksityisnäyttelyissä. Kuitenkin hän on merkittävä taiteilija, henkisesti sukua Bonnardille ja meidän Rafael Wardille. Hän on vielä vähemmän "mediaseksikäs" kuin Helene Schjerfbeck.

Vuillard arvosti aidommin vaimoaan ja perhettään kuin esimerkiksi Paul Cezanne, Henri Matisse ja Pablo Picasso. Hänelle perhe ja hyvät ystävät olivat tärkeimpiä malleja ja hän kuvasi heidän elämäänsä aidolla sympatialla ja ilman suuria eleitä. Sen näkee helposti, jos vähänkin tutkii hänen laajaa tuotantoaan.

Lisäys 12.7.2018. Luettuani Rumpusen kirjallisen tölväisyn uudelleen, huomasin että siinä muiden puutteiden lisäksi ei puhuttu useista taidemarkkinoilla tapahtuneista oudoista kuolemantapauksista. Ei myöskään puhuttu siitä, että Erkki Broman on julkaisemissaan Patrik Grahnin mustamaalauksissa yrittänyt antaa kuvan, että Grahnilla oli taipumus itsemurhayrityksiin. Se on käsittämätön väite, jota Grahnin hyvin tunteneet eivät voi pitää uskottavana, ei miehen oma perhe enkä minä hänen "oikeana kätenään".

Käsitykseni mukaan uskottavampi selitys kuin itsemurha Patrik Grahnin kuolemalle helmikuussa 2008 on lavastettu onnettomuus. Lavastajana olisi voinut toimia esimerkiksi Erkki Broman, jonka intohimona oli puhua pistoolistaan. Ampumalla sillä kumiluodin kohti Grahnin ohjastamaa ravihevosta, hän olisi helposti voinut aiheuttaa kuolemaan johtaneen onnettomuuden kostona muka kärsimistään vääryyksistä. Pistooli sittemmin katosi.

Koska murha ei vanhene rikostutkimuksen kohteena, pitäisi nähdäkseni tutkia Bromanin osuutta tähän kuolemaan ja ehkä joihinkin palkkamurhiin. Sitä kautta voisí alkaa selvitä moni sellainen rikos,josta Rumpunen ei kirjoita mitään viattoman tuntuisessa kirjassaan. Jos Rumpunen olisi rehellinen, hän olisi tutkinut Erkki Bromanin taustaa paremmin ja sitä, mihin mies tarvitsi pistooliaan. Uhkasiko hän sillä ihmisiä ja oliko monia sellaisia, joita hän uhkasi. Ja jos Rumpunen olisi rehellinen, hän olisi tutkinut, ketkä taidemarkkinoillamme ovat olleet rehellisimpiä ja keiden puheisiin on voinut eniten luottaa.