Taidemaariliiton juhlanäyttely fiasko?

Kun satunnainen taiteenystävä avaa Helsingin Sanomista katsauksen Taidemaalariliiton juhlanäyttelystä, hän todennäköisesti yllättyy. Onko 80-vuotias liitto menettänyt puhtinsa ja eikö sen piirissä jyllää enää muu kuin perinteinen realistinen henkilökuvaus heikohkolla tekniikalla ja puutteellisen intohimon varassa, entisen telinemaalauksen ehdoin? Ja onko moderniin elämänmuotoon olennaisesti liittyvä dynaamisen liikkeen kuvaus jätetty kokonaan muiden taiteilijoiden kuin maalareiden tehtäväksi? Näin ainakin voisi päätellä nuoren toimittajan Kaisa Heinäsen laatimasta jutusta ja sen kolmesta kuvasta (HS 17.5.2009). Lisäksi, eikö ajankohta nyt olisi sopiva pilantekoon maailman johtajien kustannuksella kuten Venäjällä vaikkapa Aleksandr Shadov on osoittanut?

Lähes sivun kokoista katsausta näyttelystä dominoi Pauliina Turakka-Purhosen akryylimaalaus Kaisa 2009. A4-koon kuva esittelee meille kuin uudelleen lämmitettyä tai päälleen käännettyä sosialistista realismia: punaisella sohvalla lojuu paikalleen nauliutuneena ikävystyneen näköinen tyttönen sisäänpäin kääntynein jalkaterin muodottomassa koltussa ja edessään lattialla tyhjennetty drinkkilasi. En ymmärrä teoksen sanomaa. Kärsiikö tyttönen aikuistumisen paineista, kun on joutunut muuttamaan omiin oloihinsa - ehkä rikkaan isän kustantamana? Onko hän nuori taiteilija, joka etsii inspiraatiota juomisesta? Seurusteleeko hän, mutta mies on jättänyt hänet yksin? Mitään kunnon viitteitä asian ratkaisemiseen ei ole annettu, enkä löydä niitä edes kirjoituksesta Tutkielma naiseudesta ja luovuudesta, jonka Lahden Ammattikorkeakoulun oppilas Anna-Kaarina Karppinen kirjoitti vuoden 2009 alussa. Siinä annetaan Pauliina Turakka-Purhosen tarkoitusperistä kovin ristiriitainen näkemys. Toisaalta hänen perhe-elämäänsä ihannoidaan, toisaalta sanotaan ettei hän pidä mahdollisena yhdistää taiteentekemistä ja äitiyttä. Entä mikä on hänen ja muiden juhlanäyttelyn taiteilijoiden suhde seksiin? Guardianin mainio kolumnisti Jonathan Jones peräänkuuluttaa seksiä nykytaiteeseen sanoen että sitä on liian vähän. Ainakin tämän meikäläisen taidekatsauksen mukaan näin on. Lisäksi esimerkiksi Turakka-Purhosen Kaisa voi kertoa siitä intohimon puutteesta, jonka mm. Christina Nehring näkee erityisesti vaivaavan aikaamme (Guardian 19.6.2009).

Helsingin Sanomissa Pauliinan teoksen vieressä on kuvattu Heikki Marilan öljymaalaus Saa hävetä silmät päästään I, 2008, joka tuo mieleen osittain Francis  Baconin maalaukset 1900-luvun puolivälistä. Sen alla on itseään häveten Tapani Hypiän  öljymaalaus Kite, 2009, näyte kaljupäisen miehen niskasta. Se on sikäli vanhakantainen keskeissommitelma, että siinä kaikki huomio kohdistuu miehen päähän ja tausta ja etuala erottuvat selvästi toisistaan. Ja häpeääkö tämä mies itseään tai muuta osaa vartalostaan? Taiteelliselta anniltaan teos ei poikkea siitä, mitä näkee esimerkiksi New York Timesin lukijoiden lähettämistä muotokuvista presidentti Obamasta: Jonathan Parker on kuvannut tämän päätä hyvin pelkistetysti takaapäin (Readers' Portraits of President Obama, 2.6. 2009).

Jos satunnainen taiteenystävä vilkaisee vain hesarin kuvat, hän pettyy ja tulee harhaanjohdetuksi. Tuskin syntyy halua tutustua itse näyttelyyn, joka kyllä on monipuolinen ja jakautuu Amos Andersonin museon neljään kerrokseen. Ylimpään kerrokseen pääsee mukavasti museon uuden puolen näköalahissillä ja näköalat siellä kuten muuallakin ovat mielenkiintoiset. Liikkeen elämystä saa siis ainakin tätä kautta. Turakka-Purhosen suurikokoisista maalauksista karisee pois sosialistista henkeä, joka osaksi johtui lehtikuvasta. Kiillottamaton sanomalehtipaperi imee väreistä pois kirkkautta, lisäksi Helsingin Sanomat käyttää venäläistä paperia, joka on huonompilaatuista kuin suomalainen. Taiteilijan kaksi muuta teosta ovat myös sekä paremmat että elämäntäyteisemmät kuin Kaisa-maalaus, eivätkä ne erityisemmin todista jähmettymisestä hänen esikuvansa Lucian Freudin ideoiden epäitsenäiseen toistamiseen. Heikki Marilan toinen suuri maalaus on myös selvästi itsenäisempi ja parempi teos kuin lehden esittelemä. Yleensäkin näyttelyssä 28 taidemaalarin teokset ovat virkistävän reippaasti toteutettuja lukuun ottamatta ehkä Tuomas Mäntysen taannehtivan raskassoutuista naivismia, joka tulee turhan monin teoksin esiteltyä. Mäntynen on näyttelyiden joka paikan höylä. Juhlanäyttelyssä ovat edustettuna myös monenlaiset aiheet ja tekniikat, on realistista kuvausta ja abstraktia taidetta sekä niiden yhdistelmiä. Liikkeen kuvaus on silti jäänyt suhteellisen vähäksi. Täytyyhän muistaa, että maalaritkin voivat sitä kuvata, kuten osoittivat Italian futuristit jo 1900-luvun alussa, heihin liittyen Venäjälläkin jokunen taiteilija. Meillä heistä riippumatta esimerkiksi Helene Schjerfbeck poikkesi maalauksissaan Tanssivia tyttöjä 1894 ja Tyttö keinutuolissa 1910 staattisesta ilmaisusta.

Koska kotikirjastossani on pari kirjaa Lucian Freudin ja häneen vertautuvan Philip Pearlsteinin tuotannosta, tunsin halua tutustua näyttelyyn huonosta lehtikatsauksesta huolimatta. Tiedossani on myös se, että Lucian Freud maalasi tavallista pidempään perinteisellä tavalla ja valtavirtausta vastaan eikä siksi saavuttanut heti valistuneiden taiteentuntijoiden parissa suurta arvostusta. Monet hänen muotokuvistaan ovat heikonlaisia, kuningattaren muotokuva jopa surkea. Kun hän myöhemmin sai arvostusta ja osittain sensaatiomaisten alastonkuvien perusteella, hänen tyylinsä matkijoita syntyi kuin sieniä sateella varsinkin Englannissa (sovinnaisimpia heistä mm. Alastair Adams, Maggi Hambling ja Daphe Todd). Ehkä monia kiinnosti etenkin se, että Lucianin isoisä oli legendaarinen Sigmund Freud. Minuun tuo sukulaisuus ei ole tehnyt vaikutusta ja mielestäni Lucianin maalaustekniikka on aika kehittymätön ja pidän hänestä enemmän graafikkona. Tunnen saavani taustatukea käsitykselleni Freudista maalarina siitä, että hyvin arvovaltaisen tahon tekemä näyttelykirja 1900-luvun omakuvamaalareista ei mainitse lainkaan Lucian Freudia, vaikka mainitsee mm. pari suomalaista tekijää (Pascal Bonafoux et al.,: Moi! 2004).

Vaikka en pidä Lucianin maalauksia taiteellisesti erikoisen merkittävinä, hänen ajatuksensa taiteesta ovat poikkeksellisen mielenkiintoisia, kuten näkyy mm. Michael Kimmelmanin kirjasta Portraits, 1998 (Random House, New York). On hyvä muistaa Lucian Freudin kuuluneen yhdessä Francis Baconin ja Frank Auerbachin kanssa Lontoon koulukunnan siihen haaraan, joka oli pesiytynyt vuodesta 1948 lähtien Muriel Belcherin ylläpitämään "puolimaailman salonkiin" Dean Streetin Colonel Room Clubissa. Epäsovinnainen Belcher toimi sijaisäitinä tälle sekalaiselle seurakunnalle, joka koostui lähinnä homoseksuaaleista ja niistä, jotka kaipasivat drinkkipaikkaa iltapäiväisin eli aikaan, jolloin pubien piti lain mukaan olla kiinni. Meillä Suomessa ei tällaista kulttuurimiljöötä ollut, mutta Lontoon resepti toimi hyvin myös esimerkiksi New Yorkissa niissä piireissä, joissa Sam Wagstaff, Robert Mapplethorpe ja Andy Warhol liikkuivat. En väitä etteikö sama systeemi toimisi eri aikoina eri suurkaupungeissa, mutta en usko Helsingillä olevan sellaista statusta, joka tukisi menestymistämme tässä suhteessa kansainvälisesti. Näissä jäljissä kulkeminen muodostuu meidän pienissä oloissamme pakostakin pelkäksi apinoinniksi riippumatta yhteistyötä tekevien taiteilijoiden sukupuolesta. Eivät Turakka-Purhonen ja Kaisa Heinänen yhteisvoimin pysty edes Helsingin Sanomien kulttuuriosaston "äitihahmon" Marja-Terttu Kivirinnan avulla muuttamaan tätä tosiasiaa. Meidän on keksittävä oma reseptimme menestykseen.

Käydessäni näyttelyssä minua ilahduttivat erityisesti seuraavien tekijöiden luomukset (aakkosjärjestyksessä mainiten): Petri Ala-Maunus,Tuula Anttonen, Kaisu Aro, Stig Baumgartner, Carolus Enckell, Raija Heikkilä, Marikka Kiirikoff,  Heikki Marila, Petri Makkonen ja Kristiina Uusitalo. Kuvia taiteilijoiden teoksista juhlanäyttelyssä näkee mm. Taidemaalariliiton etusivulla netissä.

Kuten hyvä melodia tarttuu mieleen saaden kuulijan itsekin hyräilemään tai viheltämään sitä, eikö hyvä taidenäyttely innosta katsojaa kokeilemaan edes hetkeksi tavalla tai toisella kuvantekoa? Omasta mielestäni Taidemaalariliiton juhlanäyttely ei ole pettymys saati fiasko, sillä se innosti minua saamaan oman "varjonäyttelyn" sen rinnalle. Sen teokset ovat näiden kotisivujeni kuva-albumin kansiossa Juhlan varjossa.

Keskustelua taiteen hyödyllisyydestä

Taidemaalariliiton juhlanäyttelyn yhteydessä on keskusteltu taiteen hyödyistä ja autonomiasta. HS-raati kysyi asiaa yli sadalta taiteen, tieteen ja median vaikuttajalta, joista 71 %  oli sitä mieltä ettei yhteiskunnallinen hyöty sovi taiteen tason arvioimisen perusteeksi, 21 % oli toista mieltä (HS 22.5.).

Minä otan asiaan hieman monitasoisemman kannan kuin raadin enemmistö. Tiedän omista kokemuksista ja monista akateemisista tutkimuksista, että taide palvelee monia eri tarkoitusperiä, joten on mieletöntä yrittää rajata sen funktiota johonkin yhteen karsinaan, joko itsetarkoitukselliseksi ilmaisuksi tai käytännön ja liike-elämän palvelijaksi. Historia tosin osoittaa taiteen olleen suurimman osan vaikutusajastaan yhteisöjen palveluksessa yhdessä uskonnon ja tieteen kanssa. Kivikauden luolamaalaukset palvelivat metsästäjäyhteisön tarpeita, etruskilainen taide naisvaltaisen yhteiskunnan arvoja, kreikkalainen olympolaisen, egyptiläinen faaraoiden, renessanssin taide etenkin Italian kaupunkivaltioiden, Espanjan ja Hollannin taide suurvaltapolitiikkaa jne.

 Sosiologi Pierre Bourdieu, jonka tutkimuksia arvostan, on hyvin osoittanut taidemaailman sitoutumisen yhteiskunnallisiin suhteisiin. Ja itsestään selvää pitäisi olla, että taidemaailma sisältää myös paljon toisinajattelijoita, jotka eivät halua kuulua kiinteästi mihinkään suurempaan ryhmään ja koulukuntaan, vaan tekevät valintansa joko itsenäisesti harkiten tai irrationaalisesti.

Ihmisten toiminta - myös taiteessa - ei lähde niinkään siitä, että ensin mietitään, mitä pitäisi tehdä ja mikä olisi hyödyllistä. Ensinnä toimintaamme ohjaavat geenit ja ympäristömme esimerkit. Toiseksi muut arvioivat tekojemme merkityksen ja tämän palautteen avulla vasta alamme vakavammin harkitsemaan onko toimintatapaamme hyvä jatkaa tai ei. Ei kellään yksilöllä ole tarpeeksi henkisiä resursseja kokonaan ratkaista toimintansa suuntaa. Taiteilijat eivät ole poikkeuksia ja vanhoillinen on teoria, että taiteilija yksin tai pääasiassa luo teoksensa alusta loppuun. Taideyhteisön valinnat painavat loppujen lopuksi enemmän kuin taiteilijan tekemät individualistiset ratkaisut kunkin teoksen arvottamisessa.

 Tosiasiassa individualismi on myöhäinen keksintö ja taiteellinen luominen on alkuaikoina ollut hyvinkin kollektiivista ja ilman monia vaihtoehtoisia näkemyksiä. Aikojen myötä vaihtoehtojen määrä on kasvanut ja taiteilijat saaneet enemmän itsenäisyyttä. Moderni taide saavutti suuren monimuotoisuutensa vasta 1800-luvulla sekä uskonnon holhouksesta vapautuessaan että salonkien suurnäyttelyiden että porvarillisten markkinoiden myötä. Ranska oli modernin taiteen keskus pitkään johtuen sen taidemaun eklektisyydestä. Ranskassa menestyneet tekijät sitten toimivat malleina muualla tai synnyttivät vastareaktioita.

Yhteenveto

Pienen johdattelun jälkeen pääsen itse asiaan. Kysyn mielessäni, onko niin, että Kaisa Heinäsen esiin nostamat Taidemaalariliiton juhlanäyttelyn teokset ja näyttelyyn liittynyt keskustelu taiteen yhteiskunnallisesta roolista voi kuin voikin johtaa hedelmälliseen ajatusten vaihtoon? Helsingin Sanomissa esitetyt kolme kuvaa voivat tavallaan päästää meidät ydinkysymysten äärelle, vaikka emme tätä ensin havaitsisi. Ne voivat kertoa tietystä yhteiskunnallisen kritiikin tarpeesta, vaikka HS-raadin mielestä taidetta ei pidäkään arvioida yhteiskunnallisen hyödyn näkökulmasta.

HS-raadin enemmistön mielipide ei suinkaan ole mikään jumalan sana, vaan luotu palvelemaan niitä satunnaisia taiteenystäviä, jotka eivät itse osaa vielä muodostaa käsityksiä taiteesta. Minä asettaisin sen vastapainoksi Leena Beckerin kirjoituksen Bauhausista (HS. 28.5). Dessaussa toimivan Bauhaus-säätiön uutta johtajaa Philip Ostwaltia kiinnostaa erityisesti se, miten arkkitehtuurin avulla voidaan ratkaista yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä.

Meidän täytyy muistaa, että Suomen anti taiteessa on ollut parhaimmillaan juuri arkkitehtuurissa ja design-teollisuudessa eli Bauhaus-hengessä luotua. Maalaustaiteessakin yhteiskunnallinen rooli oli näkyvästi esillä mm. Gallen-Kallelan Kalevalan ja Seitsemän veljeksen kuvituksissa sekä kirjallisuudessa mm. Mika Waltarin ja Väinö Linnan tuotannossa, elokuvataiteessa Mika Kaurismäen luomuksissa. Arvostetuin suomalainen musiikki on orkestraalisesti vaativaa yhteistyötä, joka tuskin olisi mahdollista ilman sellaisia instituutteja kuin Sibelius-Akatemia.

Ne, jotka nostavat individualismin arvoon arvaamattomaan, ovat mielestäni idealisteja, jotka sinisilmäisesti uskovat kehitykseen ja siihen, että kaikki uusi on ehdottomasti parempaa kuin vanha. Minä en sokeasti usko kehitykseen, vaan näen että monessa mielessä pätee lausuma "ei mitään uutta auringon alla". En näe valtavaa hyppäystä kehityksessä esimerkiksi Huittisten hirvenpään ja nykymuotoilun välillä. Ja mitä suurta eroa on esimerkiksi alussa mainitun Lucian Freudin jotain läskijättiä kuvaavan maalauksen ja 35000 vuotta vanhan ylilihavaa naista kuvaavan kaulariipuksen välillä? Omasta näkökulmastamme riippuu, näemmekö Freudin teoksen nykyihmisten lihavuuden kritiikkinä tai lihavuuden uutena kauneuden estetiikkana vastapainona muotitalojen anoreksia-ihannoinnille. Maailman vanhin kaulariipus voi kertoa hyvinvoinnin arvostamisesta Euroopassa sen jälkeen kun ihmisrodun olosuhteet heikentyivät ratkaisevasti alkukodissa Afrikassa. Ruokaa piti ahmia varastoon pahojen päivien varalta.

Ihmisen erottavat eläinkunnan muista edustajista hänen aivojensa suuri koko ja kyky valmistaa tehokkaita työvälineitä. Edellinen mahdollistaa muistin ja siten kyvyn elää nykyhetken sijasta myös muistoissa ja tulevaisuuden kuvitelmissa. Taide saa ravintoa sekä muistista että mielikuvituksesta, joita voidaan pitää persoonallisina ominaisuuksina, mutta taidehistoriasta tiedämme myös järjen käytön olleen suuressa osassa teosten suunnittelussa ja sommittelussa. Logiikan käyttöä voimme pitää kollektiivisenä hyveenä, joten emme voi paheksua sen sosiaalista osuutta ihmisten luomassa taiteessa. Luulen, että vaikka opettaisimme apinoita maalaamaan, niidenkin luomuksista löytyisi jokin sosiaalinen konteksti.

Taidekritiikin merkitys

Meillä Suomessa on ollut, on ja tulee olemaan paljon merkittävämpää taidetta kuin mitä suurten lehtiemme taidekriitikot ovat pystyneet ja pystyvät esiintuomaan. En halua mitenkään erikoisesti leimata nuorta toimittajaa Kaisa Heinästä erikoisen huonoksi lajinsa edustajaksi, hän vain on oman toimittajakoulutuksensa normaali tuote. Olen kärjistäen sanottuna samaa mieltä kriitikoista kuin taiteilija Paul Gauguin aikoinaan taidekauppiaista. Hänen mielestään he eivät tienneet taiteesta juuri mitään eivätkä välittäneetkään tietää. Korostaessani yhteiskunnallisuuden merkitystä taiteessa ehkä alitajuisesti painotan sen merkitystä etenkin taidekirjoittelussa. Jos sanotaan, että taiteilijat nykyään ovat liian "kesyjä", mielikuvituksettomia ja epäseksuaalisia, liikemiesmäisiä, eikö vielä oikeammin olisi sanoa että taidetoimittajat puolestaan ovat liian vähän analyyttisiä, rationaalisia ja yhteiskunnallisia. Eikö voimien tasapaino löytyisi parhaiten siten, että taiteilijat yrittävät horjuttaa vallitsevia luutuneita käsityksiä ja rakenteita, kriitikot ja tutkijat taas toimisivat eräänlaisina yhteiskunnan omatuntoina näköalatorneissaan? Heidän pitäisi seurata taiteen saavutuksia globaalisesti, ei vain provinsiaalisesti. Laajemmasta näkökulmastaan katsoen heidän pitäisi kertoa, mikä maamme taiteessa on keskinkertaista tasoa tai huonoa, missä suhteessa taas ylletään erinomaisiin saavutuksiin.

Hyvänä apuna taidekritiikillemme toimisi se, jos tällaisten Taidemaalariliiton juhlanäyttelyn kaltaisten tapahtumien yhteyteen ympättäisiin säännöllisesti joku kansainvälisen suurnäyttelyn katsaus. Niistä vanhimpia edustaa kesänäyttely, jonka The Royal Academy of Arts järjestää vuosittain Lontoossa. Sellainen toimisi erinomaisena ammattikoulutuksena myös nuorille toimittajillemme.