Akiane Kramarik, lapsinero vai huijari?

19.8.2009 televisiossamme esitettiin BBC:n dokumentti Maailman älykkäimmät ihmiset, joiden terävintä kärkeä katsastettiin viiden henkilön kohdalta. Heitä kutsuttiin neroiksi, vaikka samalla myönnettiin käsitteen olevan hyvin häilyvän. Ahtaan tulkinnan mukaan sillä tarkoitettiin huomattavaa taiteellista tai älyllistä kykyä.

Ohjelma oli mielestäni aika viihteellinen, sillä enemmistö näistä neroista oli ns. muistihirviöitä ilman luovaa kykyä, todellista luovaa taiteellisuutta edusti vain yksi, 10-vuotias Ariel, pianonsoittaja. Hänestä voi kyllä tulla vielä huippulahjakas säveltäjä, ellei luova ura lopu aikuisuuteen. Kyseenalaisin nero oli 13-vuotias Akiane Kramarik, taidemaalari, joka ei välttämättä ole luonut mitään itse.

Akianea lukuun ottamatta muut neljä esiteltyä lahjakkuutta ovat kaikki sympaattisia, aitoja ja mielenkiintoisia ihmisiä riippumatta siitä, pitäisikö heidät luokitella neroiksi tai jonkin ahtaan erityistaidon taitajiksi. He ovat todistaneet yleispätevästi lahjakkuutensa, josta kenelläkään ei pitäisi olla epäilystä, mutta Akiane Kramarikin taidoista on vielä toistaiseksi liian vähän näyttöä. Hänen käsistään väitetään syntyneen eräitä kovin realistisen tuntuisia henkilökuvia, jotka voivat vaikuttaa ihmeellisiltä nuoren lapsen tekeminä, lisäksi monia näynomaisia maisemia, jotka väritykseltään ja sommittelultaan edustavat naivistista tai kansanomaista tasoa eli tusinataidetta.

 Ongelmana on se, että realistisen näyttäviä teoksia Akianelta on vielä vähän ja vielä vähemmän niistä on saatavissa hyviä ja suurennoskelpoisia kuvia. Suvussa ei myöskään ole ollut aiemmin taiteilijoita eivätkä vanhemmat ole osanneet harjoituttaa tytärtään mitenkään taiteen tekemiseen eikä hänellä ole ollut koulutusta siihen eikä opettajia. Akianen alkuperäisteoksia ei myöskään juuri lainkaan myydä, eivätkä merkittävät kriitikot ole niitä kehuneet. Tilanteen ollessa tällainen, ei ainakaan allekirjoittanut voi toistaiseksi pitää häntä nerona tai edes merkittävänä taiteilijana. Koska hyperrealisteja alkaa maailmalla olla jo liikaakin ja Suomessakin on monia sellaisia, jotka osaavat kilpailla hyvin valokuvaajien kanssa (ilman kelloa), ei pelkkä nuori ikä tee taiteilijasta hyvää.

Varhaiskypsillä taiteilijoilla on kai poikkeuksetta ollut perheessä ja lähipiirissä taidetta ymmärtäviä tukijoita, niitä oli mm. meidän Schjerfbeckillä ainakin isoveljessään Magnuksessa, lisäksi hänen ensimmäinen opettajansa oli yksi Euroopan kokeneimpia kouluttajia, jolla oli oppi-isinään sellaisia suuruuksia kuin Couture, Courbet ja Pissarro (Cézannen oikea käsi). Dürer piirsi itsestään hienon omakuvan 13-vuotiaana seuraten isäänsä, joka myös oli tehnyt itsestään omakuvan. Michelangelo saattoi maalata samanikäisenä yllättävän omaperäisen teoksen, mutta hänkin tarvitsi opettajia kuten myös sellainen yleisnero kuin Leonardo da Vinci. Useimmat merkittävät taiteilijat ovat jo varhain tottuneet näkemään hyvää taidetta kotonaan tai ystävien luona tai museoissa, mutta ovat silti voineet kypsyä taiteilijaksi vasta suhteellisen myöhään kuten Gauguin.

 Taide kuvaa hyvin sitä ihmislajin erikoista ominaisuutta, että ihmisaivot kehittyvät hitaasti. Vaikka luova toiminta on paljossa alitajuista, se ei ole järjenvastaista toimintaa, vaan tavalla tai toisella läheisessä yhteistoiminnassa ajattelutyön kanssa. Tästä ehkä johtuu, miksi niin moni lapsena lupaava taiteilijan alku tekee kokee alussa hätkähdyttäviä luovuuden leimahduksia, mutta niiden määrä vähenee myöhemmin, kun vaadittavaa korkeamman tason vuorovaikutusta ei synnykään tunteen ja järjen kesken.

En pidä aivan mahdottomana poikkeuksellista visuaalisen muistin lahjakkuutta Akianen tapauksessa, mutta siinäkin tapauksessa muita tärkeitä nerouden edellytyksiä puuttuu. Akiane on liian yksipuolisesti kaupallinen hyödyke  ja perheensä ainoa elättäjä. Hän ei ehkä pysty irtautumaan kaupallisuuden noidankehästä, vaan on jo myynyt sielunsa porvarillisuudelle ja vanhoilliselle uskonnollisuudelle. Suurimmat nerot taas ovat varhain nousseet sovinnaisia arvoja vastaan.

 Moni henkilö on Suomessakin hämmästyttänyt maallikkoja realistisilla luomuksillaan, ja minulla on heistä kaikenkirjavia kokemuksia, osittain tragikoomisia. Eräs Timo Hokkanen (taiteilijanimi Ilmari) teki valokuvien mukaan muotokuvia julkisuuden henkilöistä ja uskoi itse vahvasti omaavansa taianomaisia tai taivaallisia taitoja. Lopulta hän yritti väkivalloin viedä erästä tekemäänsä muotokuvaa Ateneumin taidemuseoon kaikkien nähtäväksi mestarien teosten rinnalle. Ja olihan meillä myös uskossaan vahva Seppo Similä, joka sai lumottua  kriitikko A.I.Roution puolelleen. Nyt kuitenkin kumpikin ovat lähes täydellisesti unohdettuja.

 Olen muutaman Akiane Kramarikin teoksen suurehkon kuvan perusteella yrittänyt syventyä hänen ajatusmaailmaansa. En ole löytänyt mitään sellaista, jota varmuudella voisi kutsua erikoislahjakkuudeksi. Pitäisi nähdä taiteilijan työskentelevän, jotta tietäisi mikä on hänen kädestään lähtöisin, mikä vain valokuvista kuvakäsittelyn ohjelmien avulla tuotettua puolitaidetta. Nykyään on hyvin helppo ottaa hyvälaatuisia kuvia ja siirtää niitä joko suoraan maalauskankaalle ja päälle vetää öljyvärein samanlaisia jälkiä kuin alkukuvassa. Taiteellinen tuntu syntyy, kun apuna käyttää monenlaisia tietokoneohjelmia, joita saa halvallakin. Ne vaativat kuitenkin originaalikseen ammattilaiskameroin otettuja suuren pikselimäärän kuvia. Eli jos haluaa huijata suurta yleisöä, täytyy käyttää suurta kuvakokoa kuten Akiane ja öljyvärejä. Öljyvärit eivät kuivu liian nopeasti kuten akryylivärit. Niiden kanssa voi korjata lähes loputtomasti hienointa tarkkuutta vaativia yksityiskohtia silmissä, suussa, tukassa ja käsissä. Näin tuotettuja maalauksia ei sovi kuitenkaan myydä niin, että ne päätyisivät taiteentutkijoiden käsiin, sillä heillä on keinonsa paljastaa maalausprosessin salat.

On luotu ihmeitä tekeviä kuvankäsittelyn ohjelmia (kuten Poser, joka minulla on ollut), joilla voidaan luoda luonnollisen valokuvan kaltaisia kasvokuvia kuin tyhjästä, ilman elävää mallia. Niillä voidaan luoda samanlaisia efektejä joita Dürer loi nuorena peilin avulla herättäen suurta ihmetystä (ks. Laura Cumming: A Face to the World, 2009). Erikoista taitoa ei tarvita, vain aikaa. Ja Akianen yksityiskohtaisimmat teokset ovat vaatineet jopa 300 tunnin työn, mikä kertonee tuollaisen ohjelman käytöstä.

Kun käyttää Poserin tapaisia apukeinoja, ei tarvitse eläviä malleja eli todistajia maalausprosessin toteuttamisesta. Oikeat mallithan voisivat kertoa kiusallisia tosiasioita valokuvien päälle maalaamisesta tms. Omasta mielestäni Akianen "parhaat" teokset ovat silmien, hiusten ja suiden kuvauksessa epäilyttävän lähellä digitaiteen henkilökuvia.

 Syvennyn vielä eräisiin sellaisiin seikkoihin, jotka mielestäni asettavat Akianen kyvyt epäilyksenalaisiksi. Ensinnäkin hänen asentonsa siveltimen käytössä ei ole ammattimainen (kuva Iltalehdessä 19.8,2009 sivulla 34). Tarkkuutta vaativa työ edellyttää erinomaista piirustustaitoa ja hyvää valoa, mutta taiteilijan ensimmäiset omakuvapiirrokset eivät erikoisemmin hämmästytä. Jos hänellä on hyvä visuaalinen muisti, hän on voinut saada niihin mallia katutaiteilijoiden muotokuvista, joita he ovat tehneet sovinnaisen kauniista tytöistä. Heitähän on säännöllisine muotoineen helpointa piirtää.

Suuria omakuvia Akiane ei vielä ole tietääkseni maalannut, mikä selittyy sillä, että se vaatisi erikoispeilejä ja kehittynyttä ammattitaitoa monine järjestelyineen. Parhain apukeino olisi suurentava kädessä pidettävä peili, mutta silloin toisessa kädessä ei voi pitää palettia. Tämä metodi vaatisi ehkä pitkäaikaistakin kokemusta värien sekoittamisessa ja tarkkaa järjestelmää etukäteen sekoitettujen öljyvärien kanssa, lähes tieteellistä toimintaa. Silloin ei voisi yleisölle Akianen tavoin selittää, ettei tiedä kuinka maalaa, kaikki tulee Jumalalta. Siksi taiteilija mitä todennäköisemmin - jos ei maalaa valokuvakankaan päälle - kiinnittää esimerkiksi sinitarralla suurennoksen maalattavasta yksityiskohdasta sen viereen kankaalle. Liitoksessa voisi olla merkinnät numeroiduista väreistä, joita tarvitaan.

Akianen bravuuriteoksiin kuuluu hänen pikkusisarestaan tämän vauvana ollessa tehty suurikokoinen muotokuva. Sen yksityiskohtien taitavuuden hän voi selittää sisarensa hyvin tuntemisella. Ei tunnu kuitenkaan uskottavalta, että tätäkään maalausta Akiane olisi voinut toteuttaa ilman kameran apua, sillä suurikokoinen maalaus vaatisi sekä kunnon valaistusta että lapsen paikallaan pysymisen pitkähkön ajan. Valaistuksen ongelmat voi kiertää kameraan yhdistetyllä salamalaitteella ja valoa pehmentävin varjostimin. Näin näyttääkin tapahtuneen päätellen lapsen silmissä näkyvistä valoläikistä, jotka osoittavat salamalampun sijainneen mallin yläpuolella vasemmalla, sekä pehmeistä varjostuksista kasvojen oikealla näkyvällä puoliskolla.

Nykyaikaan kuuluu lisääntynyt halu uskoa kaikenlaisiin ihmeisiin. Siitä on yksi hyvä esimerkki Benjamin Binstockin kirja Vermeer´s Family Secrets, 2009. Siinä kirjoittaja, arvostettu amerikkalainen taiteen opettaja väittää kirkkain silmin Vermeer van Delftin useiden kuuluisimpien teosten olevan todellisuudessa taiteilijan nuoren tyttären Marian tekemiä. Juuri mitään kunnollista todistusaineistoa Binstockilla ei ole väitteidensä tueksi eikä hän tunnu saaneen tutkijamaailmaa puolelleen, ei edes feministeistä. Esimerkiksi Germaine Greer suhtautui hänen väitteisiinsä epäuskoisesti.

En tiedä, onko Akiane oma-alotteisesti tutustunut taidehistoriaan, mutta suoranaisia merkkejä taidelainauksista ei esiinny. Ei niihin hänen esteettisesti vaatimattomalla tasolla ole tarvettakaan. Se, että hänen maalauksissaan henkilöiden silmissä esiintyy kiiltoa niiden vasemmassa yläkulmassa, ei ehkä ole taiteellinen valinta, vaan yleisinhimillinen tapa länsimaissa, joissa kuvaa luetaan vasemmalta oikealle. Vasen symboloi alkua (kuten valo), ylhäältä vasemmalta tuleva valo taivaallista alkulähdettä. Toisaalta Akianen äiti, Ferelli, on liettualainen ja taidetta harrastanut, joten hänellä voi olla alkeellista tuntemusta taidehistoriasta.

Jos osoittautuu, että sekä Maria Vermeer että Akiane Kramerik ovat todella maalanneet itse huipputason teoksia alusta loppuun, olen valmis syömään huopahattuni, jos sen vielä löydän. Tässäkin tapauksessa uskon, että nerouden käsite on määriteltävä hyvin laajasti ja siihen on sisällytettävä epäitsenäinen visuaalinen muisti kopiointitaitoineen.

Henkilökohtaisesti pitäisin mieluummin parhaita pilapiirtäjiä neroina kuin hyviä kopioitsijoita. Selaan usein ilomielin kirjaa nimeltä Les grandes gueules (Paris 1979), jonka esipuheen on kirjoittanut Peter Ustinov. Kramarikin sisarestaan tekemä maalaus ei ole mitään Morchoisnen Jerry Lewisistä 1974 tekemän piirroksen rinnalla! Jos Jumala on olemassa, Morchoisne oli taiteilija Jumalan armosta ja sai ideansa suoraan tältä. Tuossa pilapiirtäjässä yhdistyvät huomattava taiteellinen ja älyllinen kyky.

Kirjoitettuani tämän mietiskelyn Akiane Kramarikistä siirryin katsomaan mitä muut ovat meillä ajatelleet hänestä (keskustelu.suomi24.fi). Mielipiteet ovat lähinnä vuoden 2008 lopulta. Nimimerkki koulutettu katsoo, että Akianen maalausten perspektiiviviivoista voi päätellä hänen käyttäneen kameraa, jonka objektiivi on 50 mm. Eräs kertoo taiteilijan kuuluvan Benjamin Valentinin "talliin". Tuodaan esiin myös muita samanhenkisiä "taiteilijoita" kuten Alexandra Nechita, Amanda Dunbar, Olivia Bennett jne, mutta en jaksa kiinnostua enää heidän tuotoksiensa tutkimisesta... Löysin myös amerikkalaisen Joshua Gibsonin blogilta (fagistan.blogspot.com) kirjoituksesta November 20, 2006 hyvin mielenkiintoisen lausunnon, jonka sanotaan tulleen Akianen äidin entiseltä tuttavalta ja naapurilta. Ferelli Kramarikin väitetään maalanneen annen Akianea samanlaisen taulun kuin tämä myöhemmin, lisäksi hän etsi mallin tämän Jeesus-tauluun. Ferelli oli ateisti, mutta tutkimattomat ovat Herran tiet.

22.8.2009