Riitta Konttinen on väärässä!

 

 

Pidättäydyin pitkän aikaa arvostelemasta professori Riitta Konttista sen tähden, että hän oli avainasemassa suomalaisten naistaiteilijoiden tutkimuksessa ja taideopetuksessa Helsingin yliopisto professorina. Tein näin siksi, että minusta oli parempi, että edes joku meillä tutkii laajasti naistaiteilijoidemme tuotantoa, koska heitä on niin kauan syrjitty. Nyt kun hän on päätyönsä jo tehnyt ja väistymässä paikaltaan yliopistossa, on kuitenkin syytä avoimesti tarkastella suurimpia erehdyksiä, joihin hän tutkijana on sortunut. Rajoitun seuraavassa vain muutamiin asioihin, jotta kirjoituksestani ei tulisi liian pitkä. 

Konttisen suurin erehdys on ollut se, että hän kauan syrji Helen Schjerfbeckiä, joka kuitenkin on puutteistaankin huolimatta kiistämättä suurin naistaiteilijamme ja toistaiseksi ainoa sellainen, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta. Kun Konttinen vihdoin monista toisarvoisista taiteilijoista innostuneesti kirjoitettuaan ryhtyi tekemään elämäkertaa Schjerfbeckistä, hän tunnusti vastahakoisuutensa tähän tehtävään. Hän myös rajasi pois tehtävistään taiteilijan teosten esteettisen arvioinnin. Tämä säästi häntä paljastamasta todellista mielipidettään taiteilijasta. Samasta syystä hänen ei tarvinnut korjata sitä entistä asennettaan tai pitäisikö sanoa pakkomiellettään, että ”totuus on enemmän kuin kauneus”. Vanhoillisena feministinä Konttinen oli ilmeisesti sitä mieltä, että Schjerfbeck on saanut maassamme liikaa ´huomiota muiden naistaiteilijoiden kustannuksella ja että hän on elitistinen ja vanhojen uskonnollisten käsitysten raskauttama taiteilija.

On pakko kysyä, että onko Konttisen englannin taito huono, koska hänen kirjojensa lähdekirjallisuudesta löytyy ani harvoja englanninkielisiä kirjoja. Hänen roolinsa ”totuuden torvena” ontuu pahoin, koska hän ei näytä tuntevan sitä laajaa kansainvälistä kirjallisuutta, jota 1800-luvun realisteista on kirjoitettu. Hänen ns. raamatukseen tuntuu jääneen Gabriel Weisbergin tusinarealisteihin keskittyvä tutkimus, mutta esimerkiksi monen realismin isänä arvostaman Courbetin hän jättää Schjerfbeck-elämäkerrassaan yhden lyhyen maininnan varaan, vaikka Courbet epäilemättä merkitsi paljon sekä Schjerfbeckille että hänen kotimaiselle opettajalleen Adolf von Beckerille ja suurimmalle suomalaiselle esikuvalle naisteilijoista eli Fanny Churbergille. Manetin taiteen realistisin puoli jää Konttiselta torsomaisesti esitetyksi johtuen ehkä siitä, että hän ei vaivautunut hankkimaan käsiinsä Manetin retrospektiivisen näyttelyn luetteloa vuodelta 1983 (Pariisissa huhtikuusta elokuuhun, New Yorkissa syyskuusta marraskuuhun).  Ja kirjallisista merkkihahmoista Konttinen jätti suurimmat eli Flaubertin ja Zolan lapsipuolten asemaan, edellisen kokonaan mainitsematta. Konttiselle suuri sankari realismin saralla on Jules Bastien-Lepage, tuo Weisbergin idoli, joka arvostetuimpien nykytutkijoiden mielestä on ollut ylimainostettu suuruus.

Realismi ei ollut ollut Schjerfbeckille mikään pakkomielle, mikä näkyy merkityksestä, jonka hän antoi mm. Goyalle ja varsinkin Daumierille. Jälkimmäinen piti yhtenä suosikkihahmonaan fiktiivistä Don Quijotea, jonka hahmon Schjerfbeck näki pesiytyneen tammisaarelaiseen vuokraisäntäänsä Bäckmaniin. Schjerfbeck piti jonkinlaisena taiteellisena kuvaraamattunaan kirjaa Daumierista (ilmeisesti Erich Klossowswkin kirjoittamaa), mutta tätäkään opusta Konttinen ei tunne. Tuossa Klossowskin kirjassa on kuvattuna sekä monia taiteilijamme mainitsemia teoksia että sellaisia maalauksias, joissa näkyvät hyvin myös Helenen rakastamat valojuovat.

Schjerfbeck sisäisti ranskalaista 1800-luvun kulttuuria useilta parhaimmilta puoliltaan. Ei voi realistisesti ajatella hänen suosineen totuudellisuutta niin yksisilmäisesti kauneuden kustannuksella kuin Konttinen olettaa naisrealistiemme tehneen. Eivät ajan suuruudet kuten Flaubert kärkihahmonakaan niin tehnyt. Hyvän lyhyen yhteenvedon Flaubertista saa esimerkiksi Tommi Melenderin kirjasta Kuka nauttii eniten (Savukeidas 2010 sekä tiiviin pidemmän analyysin Pierre Bourdieun kirjasta Konstens regler, Stockholm 2000. Konttinen ei puhu mitään Flaubertista, mikä on outoa, sillä ei tämä voinut olla tuntematon naispuolisille realisteillemmekaan, jotka 1880-luvun alkupuolella olivat opiskelemassa Pariisissa. Flaubert kuoli 1880 ja hänestä puhuttiin ja kirjoitettiin paljon. Jos kerran Konttinen on sitä mieltä, että Schjerfbeck suosi totuudellisuutta enemmän kuin kauneutta, hänen kuuluisi selvittää mikä oli Schjerfbeckin ja hänen läheisen ystävänsä Helena Westermarckin suhtautuminen realismin suureen oppi-isään. Ei yksisilmäinen realisti ollut myöskään Schjerfbeckin ehkä läheisin henkinen oppi-isä Dostojevski, jonka tuotantoon hän tutustui varhain kuten toinen pohjoismainen modernismin mestari Edvard Munch. Dostojevskille totuus ja kauneus olivat yhtä tärkeitä asioita. 

Ihmiset, jotka arvostavat intuitiota ahtaan rajoittuneesti, voivat olla joko fundamentalistisia realisteja tai pakkomielteisiä kauneusfanaatikkoja. Konttinen kuuluu nähtävästi edelliseen ryhmään vasemmistolaisessa mielessä. Schjerfbeck ei kuulunut kumpaankaan, sillä hän ei halunnut olla Bastien-Lepagen taiteen ihailija, mutta arvosteli myös Oscar Wilden kauneusfanatismia. Vaikka Schjerfbeck arvosti suuresti intuitiota ja ensivaikutelmaa, hän ei jättäytynyt yksin niiden varaan. Tästä johtuvat hänen teostensa usein pitkät valmistumisprosessit. Jos hän olisi uskonut, että kaikki on hyvin jo ensi silmäyksellä, miksi hän olisi käyttänyt jonkun teoksen toiseen versioon kymmenenkin vuotta?

Yksinkertaisimpia käsityksiä intuitiosta on parhaiten kritisoinnut aikamme parhaisiin aivotutkijoihin lukeutuva Jeff Hawkins kirjassaan Älykkyys. Se ilmestyi 2004, suomennettuna 2005. Tuskin Konttinen ehti tähän tutkimukseen perehtyä ennen Schjerfbeck-elämäkertansa valmistumista 2004, niinpä se ilmestyi jo valmiiksi vanhentuneena. 

Vanhentunut on myös käsitys, että uskonnollisia käsityksiä omaava henkilö olisi auttamattomasti kalkkeutunut ja kehityskelvoton. Uskonnollisten ihmisten joukossa voi olla yhtä kehityskelpoisia ja lahjakkaita ihmisiä kuin muissakin ihmisryhmissä. Emme voi vähätellä heidän arvoaan esimerkiksi taideväen monenkirjavien persoonalisuuksien rinnalla, joiden joukossa on pahimman laadun alkoholisteja, narsisteja ja sadisteja ja puolisoitaan jatkuvasti pettäviä sovinisteja.

Uskovaisetkin voivat saada paljon hyvää aikaan kuten mm. Dostojevski, T.S.Eliot ja nykyään ranskalainen älykkö Michel Houellebecq. Samoin voi olla varsinkin siinä tapauksessa, että henkilö ei ole varsinaisesti uskovainen, mutta olematta kirkollinen tai kirkon jäsen kunnioittaa eräitä uskontoon kuuluvia parhaimpia ominaisuuksia. Naisystävistäni eniten kunnioittamani on tällainen humaani ja avarakatseinen ihminen. Arvostan häntä enemmän kuin useimpia tuntemiani loogikkoja. Ja teen niin, vaikka minua tuskin kukaan pitää uskonnollisena ihmisenä. Minulle ja naisystävälleni on yhteistä tietty tulkinta ortodoksisesta kolminaisuusopista. Sitä voisi verrata dostojevskiläiseen kolminaisuusmystiikkaan, mutta myös siihen nykyaikaiseen psykologiseen käsitykseen, että ihmisessä voi olla kolmenlaista persoonallisuustyyppiä toisiinsa sulautuneina. Tästä opista etenkin kristinuskon kohdalla puhuu vaikuttavalla tavalla Matti Hyrck kirjassa Saanko olla totta? (Gaudeamus 2011, s.191-205).

Uskon ja henkisyyden merkitystä on tieteen ja kehityshistorian valossa tarkastellut hyvin vakuuttavasti psykoanalyytiko ja tutkijapsykiatri George E.Vaillant kirjassaan Hengellisyyden evoluutio (Helsinki 2009). Puhe itsekkäistä geeneistä kehityksen veturina alkaa olla taakse jäävää aikaa, nyt ymmärretään yhä laajemmin, että ihmisestä on tullut ihminen pääasiassa yhteistyökynsä ja älykkyytensä ansiosta. Parhaimmillaan ne vetävät samoja vaunuja. Uskon tähän Harvardissa merkittävää projektia 35 vuotta vetänyttä monen nobelistin ystävää herkemmin kuin meikäläisen yliopiston muumiprofessori Konttista.

Minun oma vakaumukseni on, että uskonto on  välttämätön moraalin kannalta, sen tukijana. Jos luullaan, että järki yksin riittää pitämään ihmisten tunne-elämän myrskyt hallinnassa, tämä on erehdys. Ihmiset, jotka eivät ole tarpeeksi järkeviä, yliarvioivat järjen merkitystä. Jos esimerkiksi seksuaalisia haluja ei hillitä sekä järjen, moraalin ja uskonnon avulla, se johtaa väistämättä väkivaltaisiin hillittömyyksiin.

Riitta Konttinen ei ole ymmärtänyt lainkaan uskonnon suurta merkitystä Helene Schjerfbeckin elämässä. Tämä näkyy esimerkiksi hänen suhtautumisessaan Helenen ja hänen äitinsä yhteisiin käynteihin puolison ja isän haudalla Helsingin Hietalahdessa. Helenen äiti oli ehkä Konttisen tapaan yksisilmäinen järki-ihminen, joka ei arvostanut täysin miehensä tunnepuolta eikä pitänyt tytärtään täysipäisenä. Tästä huolimatta Helene nuoruudessaan tahtoi uskoa, että isän kuolema saisi äidin unohtamaan erimielisyydet ja suhtautumaan tämän muistoon sekä tyttäreensä kunnioituksella ja rakkaudella. Näin hän toivoi jokaisella matkalla hautausmaalle, mutta sai joka kerran pettyä. 

Mielenkiintoinen vastakohtaisuus suhteessa uskontoon ja feminismiin syntyy kahden Otavan julkaiseman samantapaisesti nimetyn kirjan välille. Ensimmäinen on tässä käsiteltävä Konttisen kirja, toinen menestyskirjailija Elizabeth Gilbertin kolme vuotta myöhempi OMAA TIETÄ ETSIMÄSSÄ (alkuperäiseltä nimeltään EAT,PRAY, LOVE). Jälkimmäinen ilmentää hyvin elämänmyönteistä suhtautumista erilaisiin asioihin ja ihmisiin, suvaitsevaisuutta parhaimmillaan, edellinen kertoo kirjailijasta, joka hyväksyy vain yhdenlaiset ihmiset, itsensä kaltaiset naiset, mutta ei pohjoismaisista naisistakaan enemmistöä.  

Huomautan tässä vielä kolmesta suuresta puutteesta Konttisen Schjerfbeck-tutkimuksessa. Ensinnäkään hän ei näe täysrenessanssin taiteilijoiden suurta merkitystä Helenelle, koska ei ole paneutunut tarpeeksi tämän matkoillaan museoissa näkemien teosten antamiin vaikutteisiin. Toiseksi Konttinen olettaa ilman muuta, että Helene ei käynyt Englannin vuosinaan Lontoossa, koska matkatositetta tästä käynnistä ei nähtävästi ole säästynyt eikä englannin kieltä taitamaton taiteilijan ystävätär Maria Wiik ole puhunut mitään kumppanusten yhteisestä matkasta Lontooseen. Ei noin tosikkomaisesti saisi pilkkuja viilailla, tiedämme hyvin etteivät paljon matkustelleet ystävättäret kertoneet erityisemmin kaikista tärkeimmistä matkoistaan, mutta siitä huolimatta Helene kertoi Lontoon käynnistään vaikka Maria ei. Toisin sanoen Helene saattoi siellä käydä jonkun muun kanssa, esimerkiksi Maria Stokesin. Schjerfbeckin omien sanojen lisäksi Lontoossa nähtävillä olleista teoksista monissa näkyy yhtymäkohtia Helenen taiteeseen ja olisi kummallista, jos hän ei olisi käynyt maan pääkaupungissa edes silloin kun hänen teoksiaan oli siellä näyttelyssä.

Jos emme ota huomioon täysrenessanssin merkitystä Helenelle, meiltä jää ymmärtämättä suuri osa hänen keskeisimmistä vaikutteistaan. Helene oppi paljon Tizianilta, mm. väriopillisesti. Tizian, Bellini ja Correggio käyttivät usein katseen vangitsevaa punaista sävyä keskeisimmisä kohteissaan kuten Neitsyt Marian asussa. Tätä tapaa jatkoi El Greco, joka myöhäisemmältä tuotannoltaan liitetään Espanjan taiteeseen. On totta, että Schjerfbeck ei käynyt Espanjassa ja siten tutustunut parhaimpaan El Grecon teosten kokoelmaan Pradossa, mutta vähän käsitellyllä Euroopan matkallaan 1889 hän näki tämän mestarin teksia ja lisäksi samanhenkisen mutta varhaisemman Luis de Moralesin maalauksia. Näiltä Helene peri monien naishahmojensa hartaat ilmeet alaskatsovin tai suljetuin silmin sekä kasvojen erikoisen valaistuksen. De Morales yhdisti taiteessaan täysrenedssanssia ja flaamilaista taidetta kuten Schjerfbeck täysrenessanssia ja manerismia sekä hollantlaista taidetta.

Helsingin yliopisto taidehistorian laitoksen suurmpia puutteita on se, että El Grecon taiteesta on hyvin vähän uusia tutkimuksia. En tiedä, onko Riitta Konttinen ollut vaikuttamassa kirjavalintoihin, mutta hän itse kiinnostui hyvin myöhään El Grecon vaikutuksesta taiteilijaamme. 

Kolmanneksi   ihmettelen kuinka epätarkka Konttinen on ollut Schjerfbeckin varhain lukemien merkkiteosten suhteen. Hän ei esimerkiksi huomio helsinkiläisen G.W.Edlundin kustannusliikkeen 1881 julkaisemaa Dostojevskin kirjaa Kränkning och förödmjukelse. Ja Karri Kokko arvelee kirjassaan Kohtaamisia Helenen lukeneen Södergranin esikoiskokoelman Dikter, mutta Konttinen ei huomio tätä mahdollisuutta, vaikka ylivoimainen enemmistö niistä runoista, jotka hengeltään ovat yhdistettävissä Schjerfbeckin taiteeseen, sisältyy tähän kokoelmaan.

Pidän täysin käsittämättömänä sitä, että Konttinen jättää mainitsematta kymmenen Schjerfbeckin mielikirjailijaa, kuten mm. Lordi Byronin, Cervantesin, Dickensin ja Rabelaisin. Näiden hengenlaadusta voi löytää tärkeitä yhtäläisyyksiä sekä toisiin hänen suosikkeihinsa että häneen itseensä. Joka tapauksessa he ovat merkittäviä modernismin edustajia. Cervantesin Don Quijotea pidetään ensimmäisenä modernina romaanina. Byron oli vallankumouksellinen runoilija ja varhaiskypsä lahjakkuus kuten myös Schjerfbeck. Dickensiä pidetään aikakautensa suurimpana romaanikirjailijana.

Selitys näihin puutteisiin voi olla, että Konttinen ei pidä naisten kohdalla kirjallisuutta ja henkisyyttä tärkeänä asiana, vaan katsoo ne miesten asiaksi. Näin ei pitäisi nykymaailmassa enää ajatella.

Minun on muistutettava, että on paha virhe taiteentutkimuksemmme tason kannalta, jos täällä yleistyy käsitys, että naistaiteilijat ovat hyviä vain toisilleen antamiensa vaikutteiden ansiosta. Kulttuuri on kulttuuriyhteisön keskinäisten vaikutteiden kenttä, jossa mitään osatekijää ei pidä yliarvioida, mutta ei myöskään vähätellä. Miehet eivät ole kulttuurin konnia eivätkä naiset sen sankareita, vaan konnia ja sankareita löytyy kummastakin sukupuolesta. Schjerfbeckin suuruus määräytyy niistä hyvistä vaikutteista, joita hän sai taiteen pitkällä tiellä parhailta mies- ja naisteiteilijoilta.

Schjerfbeck-tutkimus jäi valitettavasti lähtökuoppiinsa siitä syystä, että ensimmäisen Schjerfbeck-kirjan teki metsänhoitaja Einar Reuter eli nimimerkki H.Ahtela 1917. Tämä hyvin rajoittunut ja ennakkoluuloinen kyhäelmä jäi kummittelemaan suomalaisten tutkijoiden mielessä. Ahtelalla ei ollut kykyä tutkia Schjerfbeckin ulkomaill saamia taidevaikutteita, hän ei ollut lainkaan samaa kaliiberia kuin toinen Schjerfbeckin päätukija eli Gösta Stenman. Stemania epäiltiin liiasta kaupallisuudesta, jonka sellaiset kevyttutkijat kuin Pirjo Hämäläinen ja ruotsalainen Lena Holger ottivat todesta. Holger riitautui pahasti Stenmanin suvun kanssa eikä hän tuntenut tarvetta vakavaan taidetutkimukseen. Siksi hän jätti mm. Schjerfbeckin alkutuotannon tutkimatta kokonaan. Kolmanneksi Schjerfbeck-tutkimuksen valetohtoriksi tuli myöhemmin Helsingin Sanomien henkisesti häiriintynyt kriitikko Marja-Terttu Kivirinta, joka Schjerfbeck-väitöksessään teki taiteilijasta tynnyrissä kasvaneen tytön, joka muka vieroksui ulkomaisia vaikutteita. Kauemmaksi totuudesta ei voida jäädä, sillä Schjerfbeck oli suomalaisista taiteilijoista se, joka eniten otti vaikuteitteita sekä taidehistoriasta että uusimmista modernismin virtauksista.

Professori Riitta Konttinen ei tietenkään ole mikään "valetohtori", mutta hän on liikaa sidoksissa siihen tutkimattomuuden kevytlinjaan, jota edellä mainitut H.Ahtela, Pirjo Hämäläinen , Lena Holger ja Marja-Terttu Kivirinta edustavat.  Kevytlinjaan liittyi sitten myös runoilija Raakel Liehu. Nämä kaikki ovat voineet myöhemmin ratsastaa Riitta Konttisen arvovallalla siksi, että tämä ei selvästi halunnut tehdä pesäeroa heihin.

Soimaan itseäni siitä, että minä en ole riittävällä laajuudella halunnut syventyä Marja-Terttu Kivirinnan häirinntyneeseen kirjoitteluun. Sen avulla on kuitenkin helpointa osoittaa, että Schjerfbeck-tutkimuksemme päälinja on iskenyt kirveensä kiveen ja on umpikujassa. 

LISÄYS elokuussa 2016: Minun taideteoriani on paljon perustunut kansainvälisten taideteoreetikkojen lisäksi eräiden suomalaisten kuten mm. Sven Krohnin ja Göran Schildtin ajatuksiin. Luettuani heidän kirjoituksia enemmän olen joutunut myös tarkistamaan käsityksiäni. Näin on tapahtunut varsinkin Göran Schildtin kohdalla luettuani hänen esseekokoelmansa Kontrakurs (1963).

Mielestäni Schildt haukkaa liian suuren palan yrittäessään muodostaa jonkinlaista yhtenäisteoriaa, joka selittäisi kaikki taiteen ilmiöt. Hän haluaa sulattaa yhteen kaikenlaisia vastakohtaisuuksia kuten länsimaisen modernismin ja vanhan kiinalaisen taiteen, samoin nykytaiteen ja faaraoiden ajan egyptiläisen profiilitaiteen, kreikkalaisen taiteen ja museotaiteen, renessanssin idealismin ja nykynihilismin. Hän haluaa jopa asettaa samalle tasaiselle Brancusin veistokset ja simpanssi Congon pikasottailut. Minusta tällaiset yhteenvedot eivät voi onnistua.Minun teoriani mukaan voimme luoda vain subjektiivisia synteesejä eräistä vastakohtaisuuksista kuten esimerkiksi Schjerfbeck ja Picasso tekivät.

Kun tekee itse taidetta, huomaa että haluaa oppia eniten vain muutamalta taiteilijalta, koska vain pari tai kolme taiteilijaa voi tuntea todella hyvin. Heistä tekee synteesin tai erilaisia synteesejä, jotka sitten sisäistää omiin teoksiinsa.

 Minä en tiedä, onko Schildt tehnyt vakavasti taidetta. Jos on, tokko siinä yhtenä elementtinä on piirteitä Schjerfbeckin taiteesta. Minun käsitykseni mukaan Schildt liian yksioikoisesti yhdistää Schjerfbeckin taiteen vanhoilliseen ja elämälle vieraalle idealismille. Näin toimiessaan hän toimii yhtä virheellisesti kuin Riitta Konttinen, joka pitää Schjerfbeckiä vanhoillisena uskonnollisena taiteilijana. 

Riitta Konttinen haluaa ymmärtää lähes kaikkia suomalaisia varhaisia naistaiteilijoita, mutta mielivaltaisesti hän syrjii heistä  merkittävintä modernistiamme eli Schjerfbeckiä. Hän ei ole syventynyt tämän taiteellisen käsityksen peruspilareihin kuten pyramidisommitteluun ja värin ensisijaisuuteen ääriviivaan nähden. On hyvin tärkeää tutkia Helenen periaatetta, että oikea värisävy on määriteltävä ennen ääriviivan tekemistä. Tämä käsitys kumoaa perinteisen taiteen käsityksen piirustuksen ensisijaisuudesta. Se mekitsee, että väriä ei vain lisätä äärivojen sisään, mutta toisaalta se ei tarkoita sitäkään, että ääriviivoja ei voisi piirtää ennen oikean värisävyn löytämistä. Viivojen sävy määräytyy keskeisistä värisävyistä, mutta niitä voidaan vetää myös ennen väreillä maalaamista ja maalata osittain viivojen päälle.

Värin ja ääriviivojen suhdetta on antoisaa tutkia Schjerfbeckin samasta aiheesta tehtyjen luonnoksien ja muunnelmien avulla, samoin hänen taiteensa vertailulla muiden modernistien teoksiin. Tätä työtä ei vielä kukaan ole tehnyt, mutta kuka sen ensin tekee, saa etulyöntiaseman Schjerfbeck-tutkimuksessa.

Minulla on vuosikymmenien varrella vahvistunut ajatus, että Schjerfbeckin ajatukset taiteesta kietoutuvat hyvin paljon yhteen niiden taiteilijoiden ajatusten kanssa, joiden teoksia hän näki eniten Pariisissa 1880-luvulla. Näitä ovat etenkin Camille Pissarro, joka oli läheisessä yhteistyössä Cezannen kanssa ja Claude Monet, joka vaikutti suuresti kaikkiin modernisteihin ja taideteoreetikkoihin. Pissarron ystäviin kuului Schjerfbekin suomalainen opettaja Adolf von Becker. Jos emme tätä perustavaa tosiasiaa tunnusta tärkeäksi, tutkimukset Schjerfbeckistä ja suomalaisista naistaiteilijoista valuvat hukkaan ja ovat rakennettuja kuin hajoavat korttitalot. Marja-Terttu Kivirinnan tutkimukset ovat tästä räikein ja skandaalimaisin esimerkki, mutta valitettavasti Riitta Konttinen menee myös pahasti harhaan. Emme voi mitenkään olettaa, että suurin osa merkittävistä taiteilijoista ja tutkijoista olisi ollut väärässä, koska he ovat miehiä ja että naisilla muka olisi jotain salaista viisautta taiteesta. Jos näin oletamme ja ohitamme Schjerfbeckin opit Pariisissa kuten Rakel Liehu tekee, tuloksena voi olla helppolukuista ja sujuvaa tekstiä, joka viehättää muilla ominaisuuksilla kuin asiallisuudella.Silloin jää selvittämättä, mikä osuus taiteemme kehitykseen on ollut sellaisilla suurilla tiennäyttäjillä kuin Cousinilla, Delacroixilla, Baudelairella, Rimbaudilla ja Pissarrolla.(lisäys 30.12.2016).