Outo lintu Schjerfbeck-näyttelyssä 2012

Schjerfbeckin juhlavuotena meitä hellitään useilla hyvillä näyttelyillä. Ne kruunaa Ateneumissa kesäkuussa alkanut suurnäyttely, joka on tähän asti laajin hänen tuotantonsa esittely. En vielä yritä tehdä yhteenvetoa näyttelyn annista, sillä sitä varten minun pitää tutustua siihen moneen kertaan kesän aikana ja lukea myös muiden arviot suurtapahtuman onnistumisesta. Otan nyt esiin vain yhden asian, joka minusta on huomion arvoinen kun arvioidaan Schjerfbeckiä muotokuvien maalarina ja sielukkaana sellaisena.

Ovatko kaikki hänen teoksensa tai hänen nimissään esitetyt teokset hänen maineensa veroisia? Koska häntä pidetään meidän ainoana kansainvälisesti merkittävänä modernistina, onko meillä Suomessa kompetenssia arvioida hänen lahjakuuttaan, vai määräytyykö se vain siitä, mitä rahamiehet ja –naiset ovat huutokaupoissa valmiita maksamaan hänen luomuksistaan?

Otan esiin huutokaupassa kertaalleen kaupitellun maalauksen Tyttö hellehatussa, jonka Leena Ahtola-Moorhouse oli arvioinut ajoittuvan n.vuoteen 1883, vaikka H.Ahtelan laatiman Schjerfbeckin teosluettelon mukaan se ajoittuu 1890-lukuun. Näin teoksen ensimmäistä kertaa Hagelstmin huutokaupassa Helsingissä toukokuussa 2004. Sanoin heti liikkeen henkilökunnalle, että minusta teos ei ole aito. Minulle kerrottiin, että se oli tullut luotettavalta vanhalta porilaiselta naiselta, mutta se vain lisäsi epäilyksiäni, koska en tuntenut Porin suunnalta ketään merkittävää Schjerfbeck-kerääjää paitsi edesmenneen Maire Gullichsenin. En tuntenut myöskään ketään hyvämaineista taidekauppiasta siltä suunnalta, vaikka olen ollut alalla yli 40 vuotta. Sen sijaan olen saanut usein kuulla erään hämärämiehen puuhista epämääräisen taiteen kanssa siellä. Tämä mies, jolla on hassu nimi huonoon maineeseensa nähden oli mm. Dali-keinottelija Erkki Minkkisen läheinen yhteistyökumppani. Hänestä paljasti monia juttuja A.L niminen kiertokauppias, joka sitten kuoli salaperäisellä tavalla kuten muuten Erkki Minkkinenkin.

Hagelstamin huutokauppaluetteloon 15.-16.5.2004 kuvattiin kanteen päänumerona yllä maimittu teos ja sen esittelyyn oli kirjoitettu ylisanoja täynnä oleva teksti, jonka tiedoista kiitettiin Leena Ahtola-Moorhousea. Minä en voinut uskoa, että tämä normaalisti hyvin asiallinen tutkija olisi voinut tuollaista lausuntoa antaa. Jos hän tarkkaan ottaen olisi sanonut kuten on annettu ymmärtää, miksi kirjoituksessa ei ollut hänen nimeään. Häpesikö hän nimensä antamista tällaiseen lausuntoon?

Kokemuksesta tiedän, että tutkijat antavat pitempiin kirjoituksiinsa nimensä kuten itsekin annoin, kun Bukowskilla oli myynnissä Gallen-Kallelan maalaus Iso hauki.

Ahtelan mukaan teos liittyi 1890-lukuun eli aikaan, jota Ahtela itse piti taiteilijan kriisikautena, jolloin syntyi epäonnistuneita teoksia. Koska huutokaupoilla oli arvovaltakilpailu siitä, mikä niistä rikkoisi eniten ennätyksiä, firma ei tietenkään halunnut ajoittaa teosta huonona pidettyyn aikaan, vaan mieluiten toki parhaana pidettyyn 1880-lukuun. Kuinka arvostettu asiantuntija saatiin mukaan uuteen ajoitukseen?

 Monella tutkijalla on kiusaus löytää uusia arvoteoksia ja uskoa omistajien niitä tukeviin tarinoihin.

Olen julkisuudessa paljastanut monia väärennöksiä, mm. Schjerfbeck-väärennöksen Snappertunan kirkko 1890 sekä erään Robert Descharnesin hyväksymän Dalin alastonkuvan vaimostaan ja väitetyn Monetin maalauksen Rouenista. Forskullan taidekartanon perustanut Pentti Rönkä väitti minulle, että "Monet" oli ollut Persian shaahin omistuksessa ja että siihen liittyy aitoustodistus. Hän ei kuitenkaan suostunut näyttämään siitä edes kopiota. Otin kuvan maalaulsesta ja lähetin sen arvostetulle Monet-asiantuntija John Houselle. Tämä totesi ettei teos ollut Monetin tekemä, vaan jonkun muun vanhan taiteilijan tekemä, mutta ei tunnetun nimen.

Huijareilla on tapana käyttää jotain muuta vanhaa ja paljon vähäarvoisempaa teosta hyväkseen poistamalla alkuperäisen tekijän nimi ja laittamalla tilalle paljon arvokkaamman taiteilijan nimimerkintä. Ja usein käytetään tällaisessa huijauksessa arvokkaan taiteilijan keskeneräistä tai hylättyä teosta pohjana. Siitä ei silloin tarvitse edes löytyä toisen taiteilijan signeerausta.


Palattuani toukokuussa 2004 edellä mainitun huutokaupan näytöstä soitin heti professori Riitta Konttiselle, joka julkaisi samana vuonna ensimmäisen akateemisen tutkimuksen Schjerfbeckin elämästä. Koska hän kuuluu niihin kolmeen henkilöön, jotka ovat käyneet systemaattisesti läpi koko Schjerfbeckin kirjeenvaihdon – toisin kuin minä ja Leena Ahtola-Moorhouse – en voinut luottaa pelkästään omaan tai Ahtola.-Moorhousen mielipiteeseen. Konttinen oli samaa mieltä kuin minä, että huutokaupassa oleva teos ei ole aito tai ei ainakaan oikein ajoitettu. Valitettavasti Konttinen pelästyi kun Wenzel Hagelstam uhkasi oikeudenkäynnillä, mikäli joku asettaisi epäilyn alaiseksi arvokkaan teoksen. Minäkään en ryhtynyt rähinöimään, koska äitini oli sairaalassa kuolinvuoteella, enkä halunnut tuottaa hänelle mitään huolta. Minulla ei silloin vielä ollut niin hyviä vertailukohtia Schjerfbeckin muotokuvien maalaustekniikasta, kuin nyt on saatavissa. Nyt olen valmis alistumaan vaikka minkälaiseen käräjöintiin sanojeni ja vakaumukseni tueksi. Minulla on hyvät vakuutukset oikeudenkäyntien varalle.

 Yritän rekonstruoida tilanteen, jossa hyvämaineinen asiantuntija on saatettu ansaan taitavasti sepitetyllä tarinalla. Jos Porissa vanhalla naisella on tosiaan ollut Ahtelan luetteloima Schjerfbeckin teos no 297, ei ole poissuljettua, että vanhukselta on kaapattu tuo teos tai vaihdettu se toiseen. Jos vanhuksen muisti vielä on heikentynyt, häntä on ollut helppo hyväksikäyttää.

 Modernistit maalaavat usein ensin teoksen taustan valmiiksi luonnosmaisen vapaasti ja ryhtyvät sen jälkeen huolellisesti tai kerros kerrokselta rakentamaan  keskeisiä kohtia. Mikäli Tyttö hellehatussa on tällaisesta keskeneröisestä maalauksesta toisen tekijän ”viimeistelemä” teos, tämän on pitänyt tyytyä  mahdollisimman pieniin lisäyksiin. Sellaisina voidaan pitää mm. silmien ääriviivoja ja signeerausta. Silmien ääriviivat ovatkin Schjerfbeckille mitä epätyypillisimmät. Samoin on outoa, että tämän tason teoksessa olisi signeeraus. Sekin on S-kirjaimen kohdalla poikkeuksellinen. Schjerfbeckistä kutsuttiin jo 1880 luvun alussa Academie Colarossin tähdeksi, joten ei tunnu uskottavalta, että hän olisi maalannut kasvonpiirteitä näin huonosti.

Väärentäjän täytyy tyytyä mahdollisimman pienii lisäyksiin, jotta petos ei paljastuisi kokeneelle konservaattorille. Konservaattori ei välttämättä tutki pieniä yksityiskohtia, jos pääkohdat teoksessa tuntuvat aidoilta. Voi olla liian vaikea tehdä normaaleissa oloissa laajoja vertailuja tärkeimmistä avainkohdista, koska useimmat Schjerfbeckin nuoria tyttöjä kuvaavat teokset ovat yksityiskodeissa. Tosin nyt on parhain tilaisuus saada näitä teoksia vertailututkimuksiin, kun Ateneumin näyttely on avoinná 14.10 asti ja Tukholmassa ja Göteborgissa vielä 18.8.2013 asti. Nyt voi olla tilaisuus saada puolueeton ulkomainen konservaattori tutkimaan vertailujen kannalta tärkeimpiä teoksia.


Ensi sijalla on teoksen ajoitus ja nimenomaan kasvojen tiettyjen piirteiden kohdalta, samoin signeerauksen aitouden tarkistus. Jos maalaus ajoittuu pääosin 1890-lukuun kuten minä, Konttinen ja Ahtela olemme olettaneet ja jolle kannalle nyt näköjään myös Ateneumin Schjerrfbeck-näyttelyn järjestäjät ovat päätyneet, Hagelstamin huutokaupan suurelliselta tekstiltä ja mallin tunnistukselta putoaa pohja pois. Malli ei voi mitenkään olla Ahtola Moorhousen olettama taiteilijan serkkutyttö Esther Lupander, joka 1883 oli kymmenvuotias. Minusta tyttö näyttää nuoremmalta ja jos maalaus olisi 1890-luvulta, hän voisi hyvinkin olla jopa 20-vuotias. Lisälsi Esther Lupander on eri näköinen vuonna 1888 Schjerfbeckin maalaamassa muotokuvassa: Hänellä on tummat silmät ja paksuhko alahuuli. Tuo maalaus ei ole mukana näyttelyssä, mutta siitä on kuva luettelossa (no. 162).


Leena Ahtola-Morhouse spekuloi, että Tyttö hellehatussa – maalauksessa kuvatulla tytöllä on sama hellehattu kuin Onkivalla tytöllä vuodelta 1884, mutta että se todennäköisesti on maalattu Sjundbyn kartanon puistossa. Jos näin oli, kirjeenvaihdosta voi käydä ilmi todennäköisimmät oleskelut kesäisin Sjundbyssä. 1890 on mahdollinen, mutta ei esimerkiksi 1892 eikä 1894. Vuoden 1895 alkupuolen Schjerfbeck oli toukokuun loppuun asti kiinni opetustyössä. Sitten hän alkoi sairastella ja viettää kesäisin sairaslomaa Gausdalissa eli ei hänelle jäänyt paljon tilaisuuksia oleskella Sjundbyssä. Se voi helpottaa ajoitustyössä.

 

Ei edes Ahtola- Moorhouse oleta, että puheena olevan maalauksen malli olisi joku bretagnelainen tyttö, sillä näillähän on lähes poikkeuksetta tummat silmät. Lisäksi heidän pukunsa olivat tavallisesti tummat. Onkivasta tytöstä sain suuren hyvän värikuvan Eija Kämäräisen kirjasta Neljä rakastetua mestaria (WSOY, 2011,s. 43). Siinä malli ei ole pitkäsäärinen tyttö jollainen Esther oli.


Jos Tyttö hellehatussa olisi ollut niin merkittävä työ joksi sitä kehuttiin, miksi sitä ei otettu suurnäyttelyn ripustukseen, miksi sen ajoitus ja nimi muutettiin? Nyt se on nimeltään Hilkkapäinen tyttö. Tällä tavoin sen omistajuus irrotetaan Ahtelan teosluettelossa mainitusta omistajasta. Se voi olla hyvä asia sekä omistajan että keinottelijan kannalta. Jälkimmäinen voi yrittää teoksen kauppaamista uudelleen ilman että monikaan huomaa, että se on ollut myynnissä aikaisemmin, mutta jäänyt myymättä. Nyt sille saadaan arvoteoksen leima, koska se on kuvattu Ateneumin suurnäyttelyn luettelossa.

 

Haluan korostaa, että en esiinny konservoinnin asiantuntijana. En väitä siksi, että voisin päätellä oikein, onko alun perin Tyttö hellehatussa- nimellä kulkenut maalaus kaikilta osiltaan Schjerfbeckin maalaus. Näyttääkö se vain keskeneräiseltä ja huonolta teokselta, vai olenko sittenkin laajan kokemukseni ansiosta oikein aavistelemassa, että kyseessä on keskinkertaisen teoksen taitava ”kasvojenkohotus”, jonka avulla muuten ehkä myymättä jäävästä luomuksesta tehdään tunnettu merkkiteos, jonka ansiosta sen hinta moninkertaistuu? Taiteen tie on pitkä, mutta onneksi valheen jäljet ovat yleensä lyhyet. En tietenkään väitä, että joku nimeämäni tutkija olisi toiminut vastoin parempaa tietoaan, mutta parhaatkin asiantuntijat ovat erehtyväisiä ja voivat hyvässä uskossa toimia huolettomammin kuin tavallisesti.