Ilkka Lammi:menneisyyden kaikuja

Menneisyyden heikkoja kaikuja

Kouvolan taidemuseossa oli vuoden 2014 alussa edesmenneen Ilkka Lammen näyttely. En tullut käyneeksi hänen tuotantonsa aikaisemmissa suurkatselmuksissa Helsingissä ja Salossa, joten nyt piti tutustua kunnolla tähän taiteilijaan, josta mielipiteet käyvät pahasti ristiin ja jonka hinnat ovat markkinoilla kivunneet korkealle. Onko taiteilija hintansa arvoinen ja onko hänellä taidehistoriallista arvoa?

Huomasin näyttelyssä nopeasti, että vaikka nuorena kuolleen taiteilijan tuotanto keskittyi vain vuosiin 1999-2000, hän oli tuottelias tekijä. Mahdollisimman yksinkertaisin tavoin hän loi työskentelyrutiinin, joka takasi helpon ja mielestäni yksitoikkoisena toistuvan suurten maalausten tehtailutavan. Kaiken lisäksi teosten aiheet ja keskeiset ideat oli suoraan lainattu muilta taiteilijoilta. En nähnyt niissä mitään todella omaperäistä aiheissa, maalaustekniikassa, värinkäytössä enkä sommittelussa.

Onko toisten taiteilijoiden maineella ratsastaminen hyvä asia? Ei minusta ja maailmalla on saatavissa parempien pastissien tekijöiltä kopioita paljon halvempaan hintaan  kuin Lammin teoksia. Joku Ingrid Ruin oli Zornin oppilaana Morassa ja jäljitteli suhteellisen taitavasti hänen maalauksiaan. Henri Fantin-Latourin vaimo osasi myös maalata jäljitelmiä kuuluisan miehensä kaupallisista  kukkatauluista kohtalaisen hyvin. Vincent van Goghin ystäväpiiristä löytyi harrastelijataiteilijoita, jotka parhaimmillaan osasivat tehdä näennäisesti harhauttavan hyviä kopiota esikuvansa mestariteoksista.

Kouvolan näyttelyssä oli pääasiassa Lammin alastonaiheita. Olen itse ollut 1980 luvulla lähes vuosikymmenen piirtämässä Helsingin taidehallissa alastonaiheita ja olen mm. Zornin taiteen ystävä. Lammi piti Zornia yhtenä tärkeimpänä esikuvanaan. Minusta suomalaisen taito ei ole lähelläkään ruotsalaisen mestarin taitoa. Zorn oli kansainvälisen tason henkilökuvaaja, mutta Lammi ei ole edes kotimaisen tason huippuja. Zorn osasi jo hyödyntää impressionistien oppeja, mutta Lammi maalasi sitä paljon vanhemmalla ruskeamaalauksen tyylillä ja teki sitäkin liian nopeasti eli ohittaen akateemisen maalauksen hienoudet. Taidehistoriallisesti Lammi on väliinputoaja, kahdella tuolilla istuja, joka ei onnistunut päätavoitteissaan. Hän ei ole hyvä modernisti, mutta ei myöskään hyvä klassisen taiteen edustaja. Hän ei kuulu parhaimpiin alastonkuvaajiimme ja hänen aihepiirinsä on liian yksipuolinen. Hän ei kuvaa hyvin omaa aikakauttaan eikä pääaiheensa eli naisen osaa. Hän on sovinnainen maalari, joka maalasi mitäänsanomattomille malleille suuruuden kulisseja. Tällaisena hän toki sopii tietynlaiseksi muotitaiteiljaksi sellaisille varakkaille henkilöille, jotka haluavat suuriin koteihinsa ripauksen taiteellisuuden tuntua opiskelematta ytaidehistoriaa. He ehkä ostivat itselleen aikaisemmin Juhani Palmun teoksia luullessaan, että tästä tulisi suuri kansainvälinen nimi, mutta koska niin ei voinut käydä, nyt he lyövät vetoa uuden suosikkinsa puolesta.

Lammi joutui lainaamaan paljon muilta, koska häneltä puuttui taiteilijan tärkein ominaisuus eli luovuus, mielikuvitus. Tällaisia maalareita sisältyy tusinaan ainakin kaksi, nimittäin Ilkka Lammi ja Pasi Tammi.

Ilkka Lammi ei ollut ainutlaatuinen taiteilijana eikä ihmisenä. Jos haluamme saada taustaa hänen teostensa saavuttamille korkeille hinnoille, meidän on paras verrata häntä toiseen sovinnaiseen taiteilijaan, sellaiseen kuin Paul Fischer, joka syntyi jo 1860 ja kuoli 1930-luvulla.

Fischer ei keskittynyt alastonmaalauksiin, vaan sai hyvän nimen erityisesti aikansa kaupunkielämän kuvaajana. Hän kuvasi 1800-luvun Kööpenhaminaa hienolla tavalla ja ymmärtää helposti että hän on saanut huutokaupoissa korkeimmalle nousseet hinnat juuri tällaisista teoksista. Hänen toisen luokan sovinnaiset alastonaiheensa kuuluvat usein myöhäistuotantoon. Ne jäävät usein huutokaupoissa myymättä, toisin kuin parhaat teokset, jotka yhdistävät aikalaiskuvausta ja alastonmaalausta. Sellaisia parhaasta päästä on maalaus taiteilijan omasta ateljeesta 1904.

Fischer sai kaikkiin alastonmaalauksiinsa enemmän elämän tuntua kuin Lammi ja rantamaisemissa meren kuvaus oli luontevampaa kuin suomalaisella. Ja vaikka hänkin kuului sovinnaisiin taiteilijoihin, välistä hän irrotteli rutiinista jopa liikaa. Sellainen ylipirteä maalaus on Tanssijat, jossa kaksi alastonta tanssii nauhojen kanssa ruusujen keskellä. Maalaus on kuin yliromanttinen kuva suklaarasian kanteen ja se jäikin huutokaupassa myymättä.

Eräät sovinnaisimmista Fischerin alastonaiheista ovat saavuttaneet huutokaupoissa (mutta eivät tietääkseni muualla) hintoja samaan tapaan kuin Lammin teokset. Täytyy kuitenkin muistaa, että Fischer on kansainvälisempi nimi kuin Lammi.

Miksi Lammin teokset myydään näköjään poikkeuksetta Bukowskilla, mutta ei Hagelstamin huutokaupoissa? Tähän voi löytyä kaksi selitystä. Voi olla niin, että jälkimmäisenä mainittu liike on laatutietoisempi modernin taiteen kohdalla, edellinen kaikkiruokaisempi. Toisaalta voi olla niin, että löytyy joku yksityinen taho, jolla on hallussaan paljon enemmän Lammin maalauksia, kuin yleensä on oletettu hänen maalanneen. Esimerkiksi Artpricen tietojen mukaan myynnissä on ollut noin 70 teosta. Jos oletamme, että taiteilija on kolmena vuonna maalannut karkeasti laskien 24 taulua vuodessa, se merkitsee että yhden taulun valmistumiseen on mennyt pari viikkoa. Minä en jaksa uskoa että taiteilija olisi käyttänyt näin paljon aikaa yhteen tauluun, vaan sellaiseen on tuhrautunut korkeintaan viikko. Mikäli taiteilijan tuotanto on oletukseen verrattuna yli kaksinkertainen ja suurin osa näkymättömissä olleesta tuotannosta on yhdellä omistajataholla, tämän tietenkin kannattaa olla yhden huutokaupan kanssa tekemisissä. Silloin hän voi paremmin ohjailla teosten myyntiä ja lupailla yksinoikeutta myyntiin, mikäli huutokauppaliike suostuu ajamaan hänen myyntipolitiikkaansa.

Minä aikoja sitten varoitin ihmisiä asettamasta liika luottamusta Juhani Palmun menestykseen ja tunnen nyt samanlaista huolta Lammin kohdalla. En halua että taidekauppaan pesiytyy keinottelu tai että taidetta ostetaan vain sijoitusmielessä. Annetaan suuressa maailmassa tapahtua mitä siellä tapahtuu meteliä nostamatta, mutta pidetään oma pesä siistinä.

Kun nyt olen ruotinut Lammin tuotannon "murskakritiikillä",joka on muodissa nykyään kansainvälisissä television laulukilpailuissa ja kokkausohjelmissa, minun on tasapuolisuuden ja rehellisyyden vuoksi puhuttava myös niistä kehitysmahdollisuuksista, joita hänellä olisi ollut, mikäli hän olisi voinut jatkaa urallaan. Pari vuotta on liian lyhyt aika kenenkään taiteilijan kohdalla. Ei edes Picassoa arvosteta vain hänen alkuajan Sinisen kauden perusteella eikä Schjerfbeckiä vain hänen Pariisin kauden teosten ansiosta.Michelangelon suuruudesta puuttuisi paljon, jos häntä pidettäisiin vain kuvanveistäjänä.

Minun mielestä Lammi löysi ilmiömäisen nopeasti helposti tunnistettavan tyylinsä. Hän löysi hyvän tavan yhdistää nykyaikaisia taustoja klassisiin henkilöaiheisiin. Väreillään hän harmonisoi kokonaisuuden. Ensimmäiset merkit sisällön syvyyden samisesta teoksiin näkyivät jo, mm. maalauksessa Torjuttu.

Meidän aikamme rakkaudettomuutta ja suomalaisen elämän tiettyä tyhjyyttä ja alemmuuskomplekseja Lammi olisi todennäköisesti pystynyt kuvaamaan hyvin, mikäli hän olisi elänyt kyllin kauan ja kokenut omalla kohdallaan sekä suuren rakkauden että sen kadottamisen. Ja nykyaika ei vaadi sellaista nerokulttia, jossa taiteilijan on oltava kaikessa muita päätä pidempi. Hyvää taidetta on jo niin paljon, että taiteilijoiden ei tarvitse enää tuottaa joka päivä jotain täysin uutta - ei edes koko elämänsä aikana. Taiteilijan ei tarvitse kärsiä muita enemmän ollakseen kuin helmisimpukka, joka tuottaa harvinaisen kauniin helmen. Helmiä voidaan tuottaa jo joukkomitassa aivan kuten timanttejakin suuressa paineessa. Vaikka luomuhelmi ja luomutimantti voivat todellisuudessa  olla arvokkaimmat, suuri yleisö ei huomaa aidon ja teollisesti tuotetun eroa.  Täytyy kysyä, miksi aidon veroista ei saisi olla niin paljon, että hyvää riittäisi muuallekin kuin päämuseoihin ja rikkaimpiin yksityiskokoelmiin?

Rehellisyyden nimessä olen sitä mieltä, että meidän ei pidä ajatella vain sitä, mikä on hyvää vain jollekin Uffizin tai Louvren tai Paul Gettyn museolle. Saamme arvostaa luovuutta ja taiteellista ilmaisua koko laajuudessaan, myös mestariteosten "näköistaiteessa".

Merkittävän taideteoksen ei tarvitse olla joka suhteessa renessanssin mestariteosten tasoa tai kohutuinta uusinta uutta. Nyt riittää hyvin uuden luomiseen se, että taiteilija näkee asioita "uusin silmin" eli entisten aikojen ennakkoluuloista vapautuneena ja ilman suuren rahan kiiltoa silmissään. Taide voi olla suurta samaan tapaan kuin aito rakkaus, jossa rakkaan  ei tarvitse olla jokaisen miehen kuolaama Marilyn tai Madonna tai Lady Gaga.

Suuressa rakkaudessa voi olla merkittävintä se, että rakkaan kanssa voi elää normaalia elämää ilman paparazzien laumaa perässään. Rakkaassa ei tarvitse minkään ulkonaisen ominaisuuden nousta keskinkertaista paremmaksi, tärkeintä on se, että hän on rakastajansa tuntemista ihmisistä luotettavin ja rehellisyydessä rohkein sekä vastuuntuntoisin.