Ilkka Lammi:menneisyyden kaikuja
Menneisyyden
heikkoja kaikuja
Kouvolan
taidemuseossa oli vuoden 2014 alussa edesmenneen Ilkka Lammen näyttely. En
tullut käyneeksi hänen tuotantonsa aikaisemmissa suurkatselmuksissa Helsingissä
ja Salossa, joten nyt piti tutustua kunnolla tähän taiteilijaan, josta
mielipiteet käyvät pahasti ristiin ja jonka hinnat ovat markkinoilla kivunneet
korkealle. Onko taiteilija hintansa arvoinen ja onko hänellä
taidehistoriallista arvoa?
Huomasin
näyttelyssä nopeasti, että vaikka nuorena kuolleen taiteilijan tuotanto
keskittyi vain vuosiin 1999-2000, hän oli tuottelias tekijä. Mahdollisimman
yksinkertaisin tavoin hän loi työskentelyrutiinin, joka takasi helpon ja
mielestäni yksitoikkoisena toistuvan suurten maalausten tehtailutavan. Kaiken
lisäksi teosten aiheet ja keskeiset ideat oli suoraan lainattu muilta
taiteilijoilta. En nähnyt niissä mitään todella omaperäistä aiheissa,
maalaustekniikassa, värinkäytössä enkä sommittelussa.
Onko toisten
taiteilijoiden maineella ratsastaminen hyvä asia? Ei minusta ja maailmalla on
saatavissa parempien pastissien tekijöiltä kopioita paljon halvempaan
hintaan kuin Lammin teoksia. Joku Ingrid
Ruin oli Zornin oppilaana Morassa ja jäljitteli suhteellisen taitavasti hänen
maalauksiaan. Henri Fantin-Latourin vaimo osasi myös maalata jäljitelmiä
kuuluisan miehensä kaupallisista
kukkatauluista kohtalaisen hyvin. Vincent van Goghin ystäväpiiristä
löytyi harrastelijataiteilijoita, jotka parhaimmillaan osasivat tehdä
näennäisesti harhauttavan hyviä kopiota esikuvansa mestariteoksista.
Kouvolan
näyttelyssä oli pääasiassa Lammin alastonaiheita. Olen itse ollut 1980 luvulla
lähes vuosikymmenen piirtämässä Helsingin taidehallissa alastonaiheita ja olen mm.
Zornin taiteen ystävä. Lammi piti Zornia yhtenä tärkeimpänä esikuvanaan.
Minusta suomalaisen taito ei ole lähelläkään ruotsalaisen mestarin taitoa. Zorn
oli kansainvälisen tason henkilökuvaaja, mutta Lammi ei ole edes kotimaisen
tason huippuja. Zorn osasi jo hyödyntää impressionistien oppeja, mutta Lammi
maalasi sitä paljon vanhemmalla ruskeamaalauksen tyylillä ja teki sitäkin liian
nopeasti eli ohittaen akateemisen maalauksen hienoudet. Taidehistoriallisesti
Lammi on väliinputoaja, kahdella tuolilla istuja, joka ei onnistunut
päätavoitteissaan. Hän ei ole hyvä modernisti, mutta ei myöskään hyvä klassisen
taiteen edustaja. Hän ei kuulu parhaimpiin alastonkuvaajiimme ja hänen
aihepiirinsä on liian yksipuolinen. Hän ei kuvaa hyvin omaa aikakauttaan eikä
pääaiheensa eli naisen osaa. Hän on sovinnainen maalari, joka maalasi
mitäänsanomattomille malleille suuruuden kulisseja. Tällaisena hän toki sopii
tietynlaiseksi muotitaiteiljaksi sellaisille varakkaille henkilöille, jotka
haluavat suuriin koteihinsa ripauksen taiteellisuuden tuntua opiskelematta
ytaidehistoriaa. He ehkä ostivat itselleen aikaisemmin Juhani Palmun teoksia
luullessaan, että tästä tulisi suuri kansainvälinen nimi, mutta koska niin ei
voinut käydä, nyt he lyövät vetoa uuden suosikkinsa puolesta.
Lammi joutui
lainaamaan paljon muilta, koska häneltä puuttui taiteilijan tärkein ominaisuus
eli luovuus, mielikuvitus. Tällaisia maalareita sisältyy tusinaan ainakin
kaksi, nimittäin Ilkka Lammi ja Pasi Tammi.
Ilkka Lammi
ei ollut ainutlaatuinen taiteilijana eikä ihmisenä. Jos haluamme saada taustaa
hänen teostensa saavuttamille korkeille hinnoille, meidän on paras verrata
häntä toiseen sovinnaiseen taiteilijaan, sellaiseen kuin Paul Fischer, joka
syntyi jo 1860 ja kuoli 1930-luvulla.
Fischer ei
keskittynyt alastonmaalauksiin, vaan sai hyvän nimen erityisesti aikansa
kaupunkielämän kuvaajana. Hän kuvasi 1800-luvun Kööpenhaminaa hienolla tavalla
ja ymmärtää helposti että hän on saanut huutokaupoissa korkeimmalle nousseet
hinnat juuri tällaisista teoksista. Hänen toisen luokan sovinnaiset
alastonaiheensa kuuluvat usein myöhäistuotantoon. Ne jäävät usein
huutokaupoissa myymättä, toisin kuin parhaat teokset, jotka yhdistävät
aikalaiskuvausta ja alastonmaalausta. Sellaisia parhaasta päästä on maalaus
taiteilijan omasta ateljeesta 1904.
Fischer sai
kaikkiin alastonmaalauksiinsa enemmän elämän tuntua kuin Lammi ja
rantamaisemissa meren kuvaus oli luontevampaa kuin suomalaisella. Ja vaikka
hänkin kuului sovinnaisiin taiteilijoihin, välistä hän irrotteli rutiinista
jopa liikaa. Sellainen ylipirteä maalaus on Tanssijat, jossa kaksi alastonta
tanssii nauhojen kanssa ruusujen keskellä. Maalaus on kuin yliromanttinen kuva
suklaarasian kanteen ja se jäikin huutokaupassa myymättä.
Eräät
sovinnaisimmista Fischerin alastonaiheista ovat saavuttaneet huutokaupoissa
(mutta eivät tietääkseni muualla) hintoja samaan tapaan kuin Lammin teokset.
Täytyy kuitenkin muistaa, että Fischer on kansainvälisempi nimi kuin Lammi.
Miksi Lammin
teokset myydään näköjään poikkeuksetta Bukowskilla, mutta ei Hagelstamin
huutokaupoissa? Tähän voi löytyä kaksi selitystä. Voi olla niin, että
jälkimmäisenä mainittu liike on laatutietoisempi modernin taiteen kohdalla,
edellinen kaikkiruokaisempi. Toisaalta voi olla niin, että löytyy joku
yksityinen taho, jolla on hallussaan paljon enemmän Lammin maalauksia, kuin
yleensä on oletettu hänen maalanneen. Esimerkiksi Artpricen tietojen mukaan
myynnissä on ollut noin 70 teosta. Jos oletamme, että taiteilija on kolmena
vuonna maalannut karkeasti laskien 24 taulua vuodessa, se merkitsee että yhden
taulun valmistumiseen on mennyt pari viikkoa. Minä en jaksa uskoa että
taiteilija olisi käyttänyt näin paljon aikaa yhteen tauluun, vaan sellaiseen on
tuhrautunut korkeintaan viikko. Mikäli taiteilijan tuotanto on oletukseen
verrattuna yli kaksinkertainen ja suurin osa näkymättömissä olleesta
tuotannosta on yhdellä omistajataholla, tämän tietenkin kannattaa olla yhden
huutokaupan kanssa tekemisissä. Silloin hän voi paremmin ohjailla teosten
myyntiä ja lupailla yksinoikeutta myyntiin, mikäli huutokauppaliike suostuu
ajamaan hänen myyntipolitiikkaansa.
Minä aikoja sitten varoitin ihmisiä asettamasta liika luottamusta Juhani Palmun menestykseen ja tunnen nyt samanlaista huolta Lammin kohdalla. En halua että taidekauppaan pesiytyy keinottelu tai että taidetta ostetaan vain sijoitusmielessä. Annetaan suuressa maailmassa tapahtua mitä siellä tapahtuu meteliä nostamatta, mutta pidetään oma pesä siistinä.
Kun nyt olen ruotinut Lammin tuotannon "murskakritiikillä",joka on muodissa nykyään kansainvälisissä television laulukilpailuissa ja kokkausohjelmissa, minun on tasapuolisuuden ja rehellisyyden vuoksi puhuttava myös niistä kehitysmahdollisuuksista, joita hänellä olisi ollut, mikäli hän olisi voinut jatkaa urallaan. Pari vuotta on liian lyhyt aika kenenkään taiteilijan kohdalla. Ei edes Picassoa arvosteta vain hänen alkuajan Sinisen kauden perusteella eikä Schjerfbeckiä vain hänen Pariisin kauden teosten ansiosta.Michelangelon suuruudesta puuttuisi paljon, jos häntä pidettäisiin vain kuvanveistäjänä.
Minun mielestä Lammi löysi ilmiömäisen nopeasti helposti tunnistettavan tyylinsä. Hän löysi hyvän tavan yhdistää nykyaikaisia taustoja klassisiin henkilöaiheisiin. Väreillään hän harmonisoi kokonaisuuden. Ensimmäiset merkit sisällön syvyyden samisesta teoksiin näkyivät jo, mm. maalauksessa Torjuttu.
Meidän aikamme rakkaudettomuutta ja suomalaisen elämän tiettyä tyhjyyttä ja alemmuuskomplekseja Lammi olisi todennäköisesti pystynyt kuvaamaan hyvin, mikäli hän olisi elänyt kyllin kauan ja kokenut omalla kohdallaan sekä suuren rakkauden että sen kadottamisen. Ja nykyaika ei vaadi sellaista nerokulttia, jossa taiteilijan on oltava kaikessa muita päätä pidempi. Hyvää taidetta on jo niin paljon, että taiteilijoiden ei tarvitse enää tuottaa joka päivä jotain täysin uutta - ei edes koko elämänsä aikana. Taiteilijan ei tarvitse kärsiä muita enemmän ollakseen kuin helmisimpukka, joka tuottaa harvinaisen kauniin helmen. Helmiä voidaan tuottaa jo joukkomitassa aivan kuten timanttejakin suuressa paineessa. Vaikka luomuhelmi ja luomutimantti voivat todellisuudessa olla arvokkaimmat, suuri yleisö ei huomaa aidon ja teollisesti tuotetun eroa. Täytyy kysyä, miksi aidon veroista ei saisi olla niin paljon, että hyvää riittäisi muuallekin kuin päämuseoihin ja rikkaimpiin yksityiskokoelmiin?
Rehellisyyden nimessä olen sitä mieltä, että meidän ei pidä ajatella vain sitä, mikä on hyvää vain jollekin Uffizin tai Louvren tai Paul Gettyn museolle. Saamme arvostaa luovuutta ja taiteellista ilmaisua koko laajuudessaan, myös mestariteosten "näköistaiteessa".
Merkittävän taideteoksen ei tarvitse olla joka suhteessa renessanssin mestariteosten tasoa tai kohutuinta uusinta uutta. Nyt riittää hyvin uuden luomiseen se, että taiteilija näkee asioita "uusin silmin" eli entisten aikojen ennakkoluuloista vapautuneena ja ilman suuren rahan kiiltoa silmissään. Taide voi olla suurta samaan tapaan kuin aito rakkaus, jossa rakkaan ei tarvitse olla jokaisen miehen kuolaama Marilyn tai Madonna tai Lady Gaga.
Suuressa rakkaudessa voi olla merkittävintä se, että rakkaan kanssa voi elää normaalia elämää ilman paparazzien laumaa perässään. Rakkaassa ei tarvitse minkään ulkonaisen ominaisuuden nousta keskinkertaista paremmaksi, tärkeintä on se, että hän on rakastajansa tuntemista ihmisistä luotettavin ja rehellisyydessä rohkein sekä vastuuntuntoisin.