Anitra Lucanderin taide

Anitra Lucander (1918-2000) kuuluu eturivin modernistehimme sotien jälkeisellä ajalla. Hän syntyi suomenruotsalaiseen perheeseen Helsingissä. Äiti oli Viron venäläisiä ja hyvin musikaalinen kulttuuripersoona. Anitra pääsi opskelemaan 1946-1949 Maire Gullichsenin suunnittelemassa Vapaassa taidekoulussa, joka rakentui ranskalaisten vapaiden akatemioiden periaatteille. Vapaan taidekoulun jälkeen Lucander teki paljon opintomatkoja Pariisiin, missä omaksui abstraktin taiteen sen konkretistisessä muodossa. 1950-luvun puolivälin jälkeen hän irtautui konkretismista kohti vapaamuotoisuutta, jossa ei ollut ahdasta jakoa abstraktisuuteen ja figuratiiviseen ilmaisuus, vaan ne esiintyivät vuorotellen tai rinnakkain hänen tuotannossaan.

Lucanderin taide liittyy siihen kansainvälistymiseen, mikä alkoi toisen maailmansodan jälkeen, mutta johti naisten kohdalla näkyvimpiin tuloksiin 1970-1985. Vasta tässä modernismin uudessa hyökyaallossa naiset pääsivät järjestämään suurimmissa taidemaissa omia yksityisnäyttelyitä. Tästä vaiheesta kertoo hyvin näyttelykirja Making Their Mark (Abbeville Press, New York 1989).

Suomen kohdalla luulisi naistaiteilijoiden esittämisen kansainväliselle yleisölle olleen helppoa, koska meillä naisten asema kehittyi pohjoismaisissa yhteyksissään edellä useimpia maita. Valitettavasti tämä ei riittänyt, vaan  muiden maiden jälkeenjääneisyys vaikeutti suotuisaa kehitystä. Esimerkiksi parhaan modernistimme Helene Schjerfbeckin taide nousi laajemman kansainvälisen huomion kohteeksi vasta 2007. Eniten tähän vaikutti Neuvostoliiton ns. pysähtyneisyyden ajan kulttuuripolitiikka ja sen "verta pysäyttävä" vaikutus ns. suomettumisessa. Esimerkiksi Suomen suurin päivälehti Helsingin Sanomat suhtautui kauan pitkin hampain Schjerfbeckin taiteen esittelyihin puhumattakaan vasemmistolaisesta Kansan Uutisista, jonka taidetoimittaja Pirjo Hämäläinen-Forslund väitti tosissaan, että taiteilijan näyttelyssä kävivät pääasiassa vain taidekauppiaat.

Lucander ei onneksi joutunut kohtaamaan tällaista syrjintää. Hänen opettajansa Sigrid Schauman oli ollut Schjerbeckin oppilas ja osasi luotsata oppilaitaan ohi pahimpien karikoiden. Lucanderin taiteen esittelijäksi on nyttemmin löytynyt myös parhaimman tason taiteentutkijana Sanna Teittinen (FT). Espoon Emma-museossa järjestettiin 28.9.2011-8.1.2012 Lucanderin näyttely, jonka esittelykirjaan on pääkatsaukset laatinut Teittinen. Siinä on myös englanninkielinen teksti.

On mahdollista, että Pohjoismaiden yhteistyö tiivistyy ulkopoliittisen yhteistyön myötä. Tämä auttaa Suomen taidetta pääsemään laajemmin esille. Mutta vaikka näin ei tapahtuisi lyhyellä aikavälillä, Lucanderin taiteella on mitä parhaimmat mahdollisuudet saada huomiota naapurimaissa, etenkin Ruotsissa, Virossa ja Venäjälläkin. Ja Suomessa tapahtuu todennäköisesti samanlaista tuloerojen pienentymistä kuin Tanskassa. Se voi laajentaa keskiluokkaa, joka meillä on ollut liian pieni kannattamaan aktiivisempaa taideharrastusta.

Monet tekijät vaikuttavat siihen, että Lucanderin taiteen arvostus tulee olemaan kestävällä pohjalla oli talouselämän kehitys sitten epävarmalla pohjalla tai paranemassa. Lontoon pörssin pitkäaikaisennustuksen perusteella talous voi olla suhteellisen siedettävää vuoteen 2019 asti. Ihmiset voivat parantaa elämänsä laatua keskittymällä ainakin kotinsa hoitamiseen parhaalla tavalla. Taidetta voidaan hankkia tarkkalla valinnalla. Silloin suositaan teoksia, jotka ovat taiteentutkijoiden arvostamia ja joista ei ole ylitarjontaa.

Kotien sisustamisesta vastaavat suureksi osaksi hyvin koulutetut naiset ja he ymmärtävät parhaiden naistaiteilijoiden luovuutta ja omalaatuisuutta. Anitra Luvanderin taide sopii erinomaisesti sekä nykyaikaiseen sisustukseen että vanhemman arkkitehtuurin yhteyteen. Hänet valittiin hyvän värisilmänsä takia Helsingin keskustan arvorakennusten uusintamaalausten värisuunnittelijaksi.

Lucanderin varhaisen kauden kollaaseja, joita hän itse piti parhaimpina töinään, ei käytännöllisesti katsoen ole enää myynnissä. Ne ovat päätyneet museoihin ja vuosikymmenien varrella tunnetuimpien keräilijöiden kokoelmiin. Ensimmäiseksi niitä hankki lääketieteen lisenssiaatti Arne Grahn, joka sotien jälkeen oli niitä harvoja, joilla oli varaa ja kiinnostusta taidehankintoihin. Hän oli perinyt Paul Sinebryckoffin ja hänen vaimonsa (omaa sukua Fanny Grahn) maat Espoossa. Ne myytyään hän alkoi kerätä suuressa mitassa modernia kotimaista taidetta etenkin väritaiteilijoilta ja naistaiteilijoilta. Hän ystävystyi niin paljon Lucanderin ja tämän maalaritoverin Per Steniuksen kanssa, että antoi heille asunnon kartanonsa tiloilla. Näin Grahn sai valittua parhaita teoksia itselleen. Myöhemmin näitä teoksia peri Arnen poika Patrik Grahn, jolta niitä siirtyi Patrikin tapaturmaisen kuoleman jälkeen Rikhard Grahnille, josta tuli taidekauppias kuten isästään.

Kun Lucanderin konkretistisia teoksia ei juuri ole saatavissa, mielenkiinto on siirtynyt hänen vapaamuotoisempiin teoksiin 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun. Niistä ovat taiteellisesti merkittävimpiä keskikokoiset tai hieman sitä suuremmat ei-esittävät maalaukset. Niissä kaikki keskittyy maalauspinnan mitä ilmaisurikkaampaan, mutta harmoniseen pelkistykseen.